Ole surutta Amalia! Kallis maamme kutsuu meitä!
Amalia.
Miksi kutsuu se juuri teitä, minun nuoruuteni ystäviä! — kutsukoon toisia! Löytyyhän niitä vanhempiakin, jotka paremmin saattavat kuolla kuin te! Hyvä Kaarle! Älkää menkö ensinkään! Jääkää kotia!
Kaarle Olavi (hennosti nuhdellen).
Amalia! Amalia! Eikö meidän nuorten ole astuminen ensimäisessä rivissä? Eikö meidän veremme virtaa kerkeämmin ja eikö meidän sydämemme syki vilkkaammin kuin vanhusten? En toki tuntenutkaan serkkuani hänen viime sanotuissa sanoissansa! — Mutta onpa sinulla kauniita kukkia.
Amalia.
Anna anteeksi Kaarle, että äsken haastelin hyvin ajattelemattomasti; — niin ei olisi minun pitänyt puhuman!
Kaarle Olavi.
Se on sinulle tuhannesti anteeksi annettu Amalia kulta! Vaan anna minulle yksi kukka muistoksi — taikka kaksi. Toisen kätken sydäntäni vastaan — toisen lasken hattuuni!
Amalia.