Saat, saat, jos voit odottaa! Älä luule että me naisetkaan olemme niin tuiki ajattelemattomia, kuin nuoret herrat ehkä luulevat. Ovat isänmaalliset tunteet meidänkin rinnassamme liikkumassa. Uskotkos sitä?
Kaarle Olavi.
Sen tiedän!
Amalia.
Kuultuamme, että teidän nyt pitää lähteä sotaan — ja se tieto levisi ukkosen tulen nopeudella ympäri kaupungin — sanoimme näin toinen toisillemme: Nyt lähtevät meidän nuoret ystävämme sotaan, sotaan meidän kaikkien yhteisen äitimme kotimaan edestä. Me naiset emme kelpaa sotureiksi, mutta ehkä tuo ilahuttaisi meidän nuoria ystäviämme, jos menisimme rantaan heitä saattamaan. Nyt olemme Heinäkuussa, kaikki luonto vihannoitsee ja laaksoissa kasvaa niin paljon ja niin erinomaisen kauniita kukkaisia. Miks'emme siis voisi viedä heille jokaiselle pientä kukkaisvihkoa muistoksi. Sanottu ja tehty! —
Kaarle Olavi.
Oi! Olipa se oivallinen ajatus! (Naisille): Helena, Lisette, Cecilia ja mikä teidän kaikkein nimenne lienee, minä kiitän teitä! Tämä teidän ystävyytenne on tuottava meille uskallusta miehuullisesti ryntämään tuhansien kuolojen kitaan! Minä tahtoisin ilossani suudella, syleillä teitä kaikkia! Ja teitä kaikkia nyt syleilen syleissäni tätä ihanaa serkkuani! (Hän syleilee äkisti Amaliaa).
Amalia.
No Kaarle! Kaarle mieletön! Päästä minut! (Kaarle hellittää hänet). —
Oletko riivattu! Mitä ajattelevatkaan nuo ihmiset tuolla vallilla! —
Kaarle Olavi.