Älä ole milläänsäkään Amalia! (välillä seisoville). Hyvät ystävät ja Wiipurin asujamet! Minä olen tällä hetkellä niin iloinen, että mielisin syleillä teitä kaikkia järjestänsä! Mutta kuin te olette siellä ylhällä muurilla ja minä täällä alhalla, niin syleilen sen sijaan taas tätä suloista serkkuani!
(Hän aikoo ottaa Amalian syliinsä, mutta Amalia juoksee nauraen pakoon. Myös toiset naiset nauravat. Äsken kuulunut soitanto on muutama hetki sitte vaiennut, mutta nyt kuuluu askelten kaikua lähellä porttia).
Kaarle Olavi.
Nyt tulee evesti Burmeister! Nyt tulee tämän kaupungin ja tämän maan etevin sotilas ja puolustaja!
(Burmeister seuruenensa (johon lukiolaisvänrikit kuuluvat) tulee portista ynnä suuri joukko sotureita. Yksi sotureista kantaa suurta lippua).
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Edelliset ja tulleet.
Burmeister.
Hyvää huomenta kauniit kukkaiskauppiaat! (nyppii kädellänsä Amaliaa leukaan). — Kuningas itse, koko valtakunta ja myös minä — me kaikki olemme teille suuressa kiitollisuuden velassa! Ei nyt näille nuorukaisille enää ole tarvis minun kehoitus-sanojani. Teidän kehoituksenne tekee kaikki, kaikki muut kehoitukset tarpeettomiksi ja mitättömiksi! Minä olen yhtä kiitollinen kuin iloinen siitä, että muistitte näitä nuoria ystäviäni. Jaa — enkö olisi iloinen! — (katsoen vallin päällä seisoviin). — Onko yhdellä ainoallakaan sotapäälliköllä milloinkaan ollut sellaista taapikuntaa, kuin minulla? Evesti Burmeister onkin sen taapikuntansa kanssa sangen tyytyväinen ja sentähden tahtoo hän nyt julistaa tämän tyytyväisyytensä teille, rehelliset Wiipurilaiset, sillä teidän keskellänne on tuo nuoriso noussut, kasvannut ja teidän keskuudestanne lähtenyt minun ja isänmaan palvelukseen! Jos joku, jok'ei kuullut heidän miehuullista valaansa, halveksii näitten sotilaitteni nuoruutta, hän katsokoon vaan heidän silmiinsä! Eivätkö heidän rohkeudesta ja innosta kohoavat rintansa tarpeeksi asti osoita, että minulla vaaran hetkenä on oleva heistä suuri apu? (naisille). — Ja nyt nuoret, jalot neitsyet! Sanokaa jäähyväisenne näille nuorukaisille, joita ajan ankarat temmellykset riistävät pois teidän seurastanne, vieden heitä ilon ja riemun hupaisesta leikistä kunnian ja kuolon hirmuleikkiin. — Aika kiiruhtaa! Tuolla — ei aivan kaukana tästä — raivoo vihollinen! Tuleen sytytetyt majat ja mökit, suitsevat rauniot, äitien valitushuudot ja lasten itku ääneen pyytävät pikaista apua!
(Amalia ja toiset naiset astuvat esiin ja jakelevat kukkaisvihkojansa lukiolaisvänrikeille, jotka istuttavat niitä hattuihinsa).