Burmeister (hymyillen).
Antakaa minullekin yksi kukka — yksi ainoa! — Toden todella — vanha, harmaapää soturi kadehtii tänä hetkenä noita nuoria vänrikeitä ja soisi vielä olevansa yhtä nuori kuin hekin! — (Naurahtaen) On tämän elämämme juoksu kuitenkin kummallinen! Selvästi vielä muistan sen ajan, koska minun ei tarvinnut pyytää kukkaista sotaan lähteissäni!
Amalia (Häveliäästi tarjoten Burmeisterille yhtä kukkaisvihkoa).
— Saanko luvan — herra evesti!
Burmeister.
Saat toki — ja kernaasti saatkin! Mutta saanko minä luvan — vielä kerran olla nuori! (vastaan-ottaissansa kukkaisvihkoa suutelee hän Amalian kättä). — Mutta juohtui mieleeni jotakin! — (Naisille). — Te olette nyt kunnioittaneet meitä kukkaisilla. Voisitteko vielä lisätä hyväntahtoisuuttanne meitä kohti ja suostua yhteen esitykseen, jonka ai'on tehdä teille. Se koskee erittäin näitä nuorukaisia. Jos me voitolla palajamme sodasta, tahdotteko silloin seppelöitä heitä? Ken heistä ei palaja, lupaatteko seppelöitä hänen hautansa? Näin voivat he saada korvauksen niistä seppeleistä, jotka odottivat heitä opin tiellä opin juhlasalissa. Annatteko suostumuksenne tähän esitykseeni? —
Kaikki Naiset.
Annamme!
Amalia.
Ja toivomme, että he kaikki palajavat hengissä!