Anna. (vakaalla äänellä, katsoen epäluuloisesti Gerbertiin).
— Olen.
Gerbert
Kuinka iloista! Nyt on meillä se välikappale, joka tekee meidän onnellisemmiksi kuin tähän asti olemmekaan olleet! Jos tietäisit, kuinka sydäntäni on särkenyt ajatellessani, että kenties joku voi nähdä meitä näin toinen toisiamme kohtaissamme ulkopuolella kaupungin muuria! (jättää Annan käden). — Tuo ei voisi synnyttää muuta kuin epäluuloa sinua kohtaan, kenties parjausta ja pilkkaakin. Oikein iloitsen, että tämä sinua uhkaava vaara nyt on poistettu! — Anna! Viime kerralla kuvasit niin ihanasti tuon paikan, joka tästälähin on oleva rakkautemme maja, että tahtoisin vieläkin kuulla sinun siitä puhuvan!
Anna (Itsekseen).
Kuinka olen hetkeäkään voinut epäillä hänen jalomielisyyttänsä! (Ääneen, hellästi). — Gerbert! Se on tosin ihana paikka! Usein olen istunut siinä ja uneksinut sinusta, uneksinut mailman ilosta ja taivaan autuudesta!
(Hän istuu eräälle kivelle, Gerbert aseutuu Annan jalkain juurelle, nojaten päänsä hänen syliinsä).
Gerbert.
Siellä on vihannoitsevain lehtien sohistessa rakkauteni keksivä ne sanat, jotka täydellisesti kuvaavat palavan sydämeni tunteita! Ah, Anna! kuinka hellästi rakastan sinua! — Tuo paikka ei liene kaukana tästä? (Hän katsoo ympärillensä).
Anna.