Armaani! Millä sinua lohduttaisin? Muista Anna, ett'ei se aika enää ole kaukana, joka ijankaikkisesti yhdistää elämämme vaiheet. Sitte ei meidän konsanaan tarvitse tuntea erohetkien katkeruutta!
Anna.
Oi että se aika lähestyisi! — Mutta yöllä ja päivällä vaivaavat minua niin pahat, julmat aavistukset… En saa sitä paremmaksi… Ne hetket, kuin olet luonani, ovat mun ainoat levolliset…
Gerbert.
Älä ole levotoin Annaseni! Peitä toivon vaipalla kaikki ikävät mietteet, jotka voivat syntyä mielessäs! — Mutta, kultaseni, en taida päästä luokses, ell'et anna minulle portin avainta…
Anna (nousten seisaalle, tulisesti).
Portin avainta! (Itsekseen). Haa! kuinka nuo Bartholdon onnettomat sanat soivat korvissani!
Gerbert (joka myös on noussut seisomaan).
Mikä sinun on, armas Anna?
Anna (kiivaasti).