Bartholdus Simonis (katsottuaan pitkään Annan jälkeen).
Hän ei enää rakasta minua! Haa! Parempi on minun levätä tuolla aaltojen helmassa kuin elää ilman hänen rakkauttansa … — minä onnen heittämä! — (Hän astuu tulisesti muutaman askeleen rantaa kohti, pysähtyy sitte äkisti, painaa otsansa käsiinsä ja jääpi siihen asemaan muutamaksi hetkeksi. Soittoa kuuluu linnasta.) — … Mutta tuo soitto, joka kuuluu linnasta … mitä puhuu se minulle? — Eivätkö nuo säveleet muistuta minua tehdystä valastani? Eivätkö ne kuiskaa, että elämälläni on jalo päämaali jäljellä, vaikka heittikin Anna rakkautensa? — Oi! pyhä synnyinmaa! Sinulle täst'edes kokonansa tahdon elää! Sinä olet se morsian, jok'et petä! —
(Viime sanoja sanoessaan on hän käynyt niin paljon oikealle, että Barrus näkee hänen).
Jöns Barrus.
— Halloh! — Kuka se siellä on? —
Bartholdus Simonis.
— "Kuningas Kaarle Kustaa ja Wiipurin kaupunki!" — Eivätkö ne ole tunnussanat tänä yönä, itse Burmeisterin antamat? —
Jöns Barrus.
Ovat kyllä, mutta kukapa se sitte on?…. niin ikään tarkemmin selitettynä? —
Bartholdus Simonis.