Hyvää yötä! Ettekö te tunne minua herra Barrus? — Bartholdus Simonis, teidän talossanne kolme vuotta asunut.
Jöns Barrus.
No hiisi vieköön poika! Sinäköhän siellä tapas mukaan käyt mietiskelemässä ja vanttiseeraamassa taikka mitenkä sitä oikeastaan sanotaan! Luulin sun olevan linnassa. Eikö siellä enää Burmeisterin olut virtaa, koska sieltä yhä vielä kuuluu pelin ja soiton ääntä?
Bartholdus Simonis.
Virtaa kyllä — vaan ei minulle. Minä sain jo tarpeeksi. Ahtaalta tuntui minusta ilma siellä, en saanut kauemmin rauhaa, vaan läksin tänne avaran taivaan alle tätä ihmeen ihanaa ilmaa ihailemaan!
Jöns Barrus.
Älä sano "ihmeen ihana", poika! Tämä yö on yhtä ikävä ja kolkko kuin aika yleensä. Ohhoh! mitkä ajat! Mitkä synkät, levottomat ajat! Vihollinen on taas maassa mellastamassa, taas uhkaa hän tätä maamme etuvarustusta Wiipuria — joka, Jumala paratkoon, tätä nykyä on hyvin huonosti varustettu! mutta meidän maan omat sotilaat ovat maasta pois — kuninkaan luona, tiesi missä, mutta varmaankin kaukana.
Bartholdus Simonis.
Älkää surko, herra Barrus! Onhan meitä miehiä täällä Suomessa tarpeeksi asti maatamme suojelemaan! Tekin esimerkiksi — ja minä; ai'onpa minäkin näyttää, ett'ei Jumala turhaan ole luonut minulle kaksi vahvaa käsivartta ja sykkivää sydäntä rintaani!
Jöns Barrus.