Anna.
Koska ja missä hän käski?
Amalia.
Vähän ennen lähtöänsä ja juuri tässä paikassa, missä nyt seisomme, käski hän. Voi! Olisitpa nähnyt kuinka kaunis hän oli, kun hän Burmeister'ilta otti sotabanérin ja vannoi sitä puolustaaksensa hamaan kuolemaansa asti! Mutta hän oli eriskummallisesti surullisen näköinen! Varmaan ajatteli hän ikävyydellä sinua. Tiedätkös Anna, minä luulen että hän rakastaa sinua! Todella mahtanet tuntea itses onnelliseksi, kuin sinua lempii niin jalomielinen nuorukainen kuin Bartholdus? Silminnähtävästi laski eversti häneen suurempaa luottamusta kuin toisiin…
Anna.
Haa! Onnelliseksi! Ei ole se onnellinen, joka on onnettomin onnettomista! (Itsekseen). — Bartholdus! — Kuinka julmasti enkö ole käyttänyt itseäni häntä vastaan ja kuitenkin muisteli hän minua vielä lähtöhetkenäkin, ajatteli minua! Ah! nyt juontuu mieleeni! Yksin hänelle saatan ilmoittaa kauhistavan salaisuuteni, hänen jalo mielensä on säälillä erhetykseni tuomitseva!
Amalia.
Mutta kulta Annaseni! Mikä sinun on? Suo minun lohduttaa sinua! —
Anna.
Sinä et taida minua lohduttaa! — Vaan kuitenkin taidat … jos tiedät jonkun neuvon … jos tunnet jonkun luotettavan miehen, joka tuulispään pikaisuudella voipi viedä muuan sanoman Bartholdolle…