Niin miksi käskit? —
Anna.
Kuule minua, Bartholdus, ja tuomitse sitte. — Tahdon sinulle tehdä tunnustukseni, vaikka sydäntäni särkee sitä tehdessäni… Silloin kuin sanoin sinua rakastavani, silloin en valhetellut … sillä todella sinua rakastin… Mutta aika kului … vilkkaat levottomat ajatukseni työnsivät sinne tänne … lapsuuteni synnyttämä siemen tyytymättömyyteen kypseni minussa päivä päivältä ja minä rupesin halajamaan jotakin, kuin ei minulla ollut, suuttumaan kaikkiin, kuin minulla oli… Sinä olit vaan lukiolainen ja ai'oit päällepäätteeksi tulla papiksi… Minun lempeni alkoi tuntua minusta niin aivan jokapäiväiseltä… En voinut enää löytää sinussa eikä rakkaudessas einettäkään tuota viehettävää, eriskummallista, jota mielikuvitteluni kuvaili minulle rakkaudeksi, autuudeksi… Bartholdus! — Vähitellen näin sinussa vaan tuon kurjan jokapäiväisen leivän edestä pyrkivän henkilön — ja sinun hellyytesi alkoi käydä minulle ikäväksi… Silloin satuin purjehtimaan isäni kanssa tuolla ulkona lahdella … varmaan muistat sen myrskyisen illan… Veneemme kaatui… Minä olin hukkua ja olisinkin ollut kuoleman oma ell'ei eräs nuori mies oman henkensä vaaralla olisi heittäytynyt aaltojen syliin minua pelastaaksensa… Hän oli nuori, hän oli kaunis ja…
Bartholdus Simonis.
Ja sinä rakastuit häneen! Ha! ha! ha!
Anna.
Minä luulin hänessä löytäneeni uneilmani sankarin ja samassa ehtineeni toiveitteni perille. — Monet seikat yhdistyivät heittämään hänen ylitsensä mieltäni viehettävän vaipan. En tuntenut hänen todellista säätyänsä, jota kuitenkin syystä arvelin korkeaksi; oikean nimensä piti hän salassa.
Bartholdus Simonis.
Eikö ollut hänellä syytä tehdä siten? Oh, tämä oli kaikin puolin ylevä sallimus! Ha! ha! ha!
Anna.