ELLI. En häntä ensinkään kauhistu, vaikka kyllä surkuttelen hänen kovaa onneansa … vaikka sydämeni itkee… Mutta koittaapi tällekin surun yölle kerran päivä … kun Taavi vankilasta taas palajaa kotia.
EMÄNTÄ. Ei koita teille milloinkaan sellaista onnen päivää, jota tarkoitat. — Oletteko vaihtaneet kihlasormuksia, lapset?
TAAVI. Olemme, äiti.
EMÄNTÄ. Kantaako Elli sitä sormessansa?
ELLI. En kanna.
EMÄNTÄ. Et.
ELLI. Kun sitä vanhempani eivät kärsi … niin … niin olen kantanut sitä nauhassa rinnallani.
EMÄNTÄ. Entäs sinä, Taavi?
TAAVI. Kun ei Elli ole sormustaan kantanut sormessaan, niin en minäkään… Olen pitänyt sitä paperiin käärittynä rahamassissani… Mutta nyt se on minulla tässä sormessani. —
EMÄNTÄ. Vaihtakaa nyt sormuksenne takaisin merkiksi siitä, että teidän välillänne on selvä ero.