REETA. Oletko unhottanut riitamme viime kerran tavatessamme tointoisemme
Mähälässä sinä samana iltana, jolloin löit Pertin kuoliaaksi?
TAAVI. Ahaa — nyt muistan! Tuo riita silmiesi väristä. Pilaahan se vaan olikin — ainakin minun puoleltani. Mutta taisinpa todella silloin sinut suututtaa, Reeta?
REETA. Eihän tuo suuttumukseni niinkään vaarallista laatua ollut. Mitä vielä! Äkästyy sitä tyttönä usein, mutta seuraavana päivänä on kaikki mielen karvaus unhotettu.
TAAVI. Kaisakin oli sillä kertaa hyvin äkeissään minuun.
REETA. Niinpä oli, mutta kaiketi on hänkin suuttumuksensa aikoja sitten unhottanut. Saanko sanoa hänelle terveisiä sinulta? Odotan häntä meille tänään naapuripitäjästä.
TAAVI. Naapuripitäjästä? Mitä hän siellä?
ARO. Taavi kai ei tiedäkkään, että Kaisa on emäntänä Vasaraisten
Nikkilässä.
AINA. Emme ole tulleet sitä kirjeissämme maininneeksi.
TAAVI. Kaikkipa te olettekin miehen saaneet! Hyvä onni on teillä tosiaan ollut! Kukapa sellaista olisi uskonut! Oikeinpa ihmettelen!
REETA. Soo-oh! Vai ihmettelet sitä. Me emme kai olisi sellaista onnea ansainneet! — niin kehnot olimme sinun silmissäsi. Ihmettele vaan — kylläpä siinä onkin aihetta ihmettelyyn, että saimme niin tykkänänsä kunnon miehet miehiksi, oikein kelpo miehet, jotka eivät liioin ole olleet kruunun kourissa ja joita ei rauhallisten pitäjäläisten tarvitse pelätä niinkuin erästä toista, joka moniaita vuosia lukkojen takana on valtion rasvaista lihalientä särpinyt!