TAAVI (katsellen ympäri tupaa). — Onhan täällä kaikki samannäköistä kuin täältä lähtiessäni… Voisinpa uneksia että olen ollut poissa yhden päivän vain taikka korkeintaan kaksi.
AINA. Olemme säilyttäneet kaikki samassa kunnossa.
TAAVI. Tuo nojatuolikin on vanhalla paikallaan. Siitä vaan puuttuu…
ARO. Vuoden vielä jos vanhus olisi voinut elää, niin olisi nähnyt tämän ilopäivän. Kylläpä hän hartaasti sitä toivoi, sydämellisesti rukoili, mutta…
TAAVI (keskeyttäen). — Minulle ei suotu sitä onnea, että olisin saanut häntä tavata… (Pyyhkii takkinsa hihalla silmiään). — Rakas äiti vainaa! Paljon olisi minulla nyt sinulle sanottavaa. Tiedänpä kuitenkin sinulle antamani lupaukset pitäneeni. Niiden rikkominen ei kalva omaatuntoani.
ARO. Onhan se sinulle lohdutukseksi.
TAAVI. Se onkin ainoa lohdutukseni. — Mutta kaipaanpa täällä muuanta toistakin. Missä on poikanne?
AINA (Arolle, syrjään). — Enkö tiennyt, että hän pikku Taavia muistaisi!
ARO. Poika pahanen nukkuu kehdossaan kamarissa. Eipä tuo paitaressu tiedä, että kaima setä on saapunut kotia.
TAAVI. Lähtäänpäs häntä katsomaan. Pitäähän ennen kaikkea talon isäntämiestä tervehtiä.