Samalla laski lautta rantaan ja ritari kääntyi virran yli tulleisiin, käskemään heitä hevosineen pikaa joutumaan maalle, jotta turha viivytys lauttaamisessa mahdollisuuden mukaan vältettäisiin. Virran yli tuotujen hevosten joukossa oli hänen oma ratsunsakin, jonka eräs palvelija nyt talutti hänen luoksensa. Odottaessaan toista lautallista väkeä, järjesteli ritari niitä miehiänsä, jotka jo olivat tulleet virran yli. Saatuansa heidät sotajärjestykseen, mietiskeli hän, ryntäisikö nyt heti Hämäläisten kimppuun. Varovaisuus kielsi häntä sitä tekemästä. Mutta kun lautta toisen kerran oli saapunut takaisin ja siinä tulleet miehet ratsuineen olivat astuneet maalle ja asettuneet riveihin, ei hän ilennyt kolmatta lautallista odottaa, vaan antoi, muistutettuaan jäljessä olevia kiiruhtamaan, käskyn lähtöön.

* * * * *

Taistelukentällä Hämeen sotajoukko ottelee peräytyvien kristittyjen huovien kanssa. Hieraniemen Paavo ja Hatanpään Heikki pyrkivät päästä mittelemään miekkojansa toinen toisensa kanssa. Mutta tämä ei onnistunut niinkään helposti, sillä ratsastaissa tuli heille vastaan useampia vihollisia, joidenka kanssa heidän täytyi taistella ja jotka heidän piti voittaa saattaksensa jatkaa matkaansa. Niinpä tapahtui Paavolle, että urhea karjalainen, joka sattui olemaan lähellä, sai hänet nähdä. Huutaen: "tuossapa on sama konna, joka, neuvoessaan minulle tietä, pahasti minut petti!" hyökkäsi hän rajupäissään Paavoa vastaan. Ankara tappelu syntyi siinä näiden väkevien miesten välillä. Aseiden käyttämisessä olivat molemmat yhtä taitavat, mutta vilkasluontoinen karjalainen oli tuittupäisempi ja varomattomampi kuin Paavo, jotta hän lopulta juuri varomattomuutensa tähden joutui surman omaksi. Sinä hetkenä, jona Karjalainen, kuolettava haava rinnassa, kaatui ratsunsa seljästä maahan, kuului kova torven törähdys virranpuoliselta kummulta. Kaikki, niin hyvin kristityt kuin kristin-uskon viholliset, loivat silmänsä sinnepäin ja taistelu taukosi kaikkialla aivan kuin käskystä. Ensimmäinen ajatus jokaisella oli se, että nuo tappeluun pyrkijät, jotka juuri olivat ehtineet ylös kummulle, olivat Karjalaisia. Hämeen miehet sentähden kohta nostivatkin korkean ilohuudon. Mutta kauhuksi muuttui heidän ilonsa, kun nuo tulokkaat, ratsastaessaan vahvaa vauhtia alas kummulta, vastasivat kristittyjen tunnetulla sotahuudolla: "Pyhä neitsyt ja pyhä Henrikki meidän kanssamme!" Tuskin oli kaiku tästä Hämäläisten sydänverta jäädyttävästä huudosta tauonnut kuulumasta, kuin tulijat jo törmäsivät heidän kimppuunsa, sortaen aseillansa lähinnä seisovat.

Pyhän haudan ritari ei ymmärtänyt, mitä ajatella tuosta odottamattomasta avusta, joka niinkuin pyynnöstä lähetettynä oli saapunut paikalle juuri silloin kun hän sitä kipeimmin tarvitsi. Hyvin hän oli taipuvainen uskomaan, että samat pyhimykset, jotka uudessa tuomiokirkossa olivat osoittaneet niin suurta kykyä ihmetöiden toimeenpanemisessa, yhä vielä harjoitellen tätä ylevää taitoansa tämänkin ihmeen olivat saaneet aikaan. Itsekseen hän päättikin taistelun jälkeen keskustella munkin kanssa tästä asiasta ja tiedustella hänen mielipiteitänsä.

Mutta ennen kaikkia oli nyt rynnäkkö tehtävä ja vihollisten joukko voitettava. Ritari ei enää epäillyt menestyksestä. Hän arveli, että noiden outojen sotilaitten tulo oli lannistuttanut Hämäläisten miehet ja kiihoittanut hänen oman väkensä intoa ja rohkeutta. Eikä hän siinä erehtynytkään. Pelottomasti hyökkäsivät hänen miehensä vihollisten kimppuun. Väsymystä ei kukaan heistä enää tuntenut, haavoitetutkin unhottivat tuskansa ja riensivät taisteluun.

Kuinka vaihteleva onni täällä maailmassa on, sen saivat toiveissaan pettyneet Hämäläiset nyt tuta. Äsken he olivat voitolla, nyt heitä ahdistettiin entistä ankarammin edestä ja takaa. He olivat kahdella päällä minnepäin kääntyä, mihin suuntaan iskeä. Yhä tulvaili uusia vihollisparvia alas kummulta heitä hätyyttämään. Kussakin niissä tosin oli vaan kymmenkunta miestä, mutta Hämäläisten peljästynyt mielikuvitus oli heissä näkevinään yhtä monta sataa kuin heitä oli kymmeniä. Järjestystä ei kauvemmin ylläpidetty; huutaen juoksi yksi sinne, toinen tänne, kukin arvellen, että kaikki nyt oli hukassa. Onneton se sotajoukko, joka näin joutuu kahden vihollisparven keskelle! Sellainen asema kovasti kokee harjaantuneimmankin armeijan kuntoa ja lujuutta, harjaantumattoman se saattaa epätoivoon.

Hatanpään Heikki, jonka, asiain näin onnettomalle tolalle käännyttyä, oli täytynyt heittää toistaiseksi kostotuumansa Paavoa vastaan, ratsasti pitkin Hämäläisten rivejä, pyytäen heitä rauhoittumaan vakuuttamalla, että kaikki onnellisesti päättyy, jos vaan järjestystä noudatetaan. Samoin teki Tavela, mutta ei kummankaan heistä enää onnistunut saada kristittyjen murtamia rivejä järjestetyiksi. Molemmilla siivillä pakenivat Hämäläiset jo joukottain metsien ahtaissa sopissa etsiäksensä turvaa. Pian oli heissä päässyt yleiseksi se ajatus, että pakeneminen oli ainoa keino pelastukseen ja tätä ajatusta noudatettiin nyt kaikkialla. Kristityn sotajoukon harvalukuisuus tekikin pakoon pääsemisen verraten helpoksi. Mutta kylläpä siinä yhtäkaikki moni mies kaatui kuolinhaava niskassa.

Vähän nyt enää auttoi, että Korven Kelo ja muutamat muut Hämeen miehet vielä taistelivat raivoisasti ja urhokkaasti kuin haavoitetut jalopeurat. Loihtija oli niin innoissaan, ett'ei hän pitkään aikaan huomannutkaan, että suurin osa hänen kansalaisistansa oli pötkinyt käpälämäkeen. Mutta kun hän sen huomasi, joutui hän äärettömään raivoon ja huusi niin kauhealla äänellä, että se nostatti hirmua vihollisissa: "Voi teitä raukkoja! Voi teitä kirotuita konnia! Miksikä te säästitte tuota kristittyä lasta, jotta sen veri ei saanut vuotaa vihannoitsevalle nurmelle, sekaantua Pyhäjärven aaltoihin! Vihoitetut jumalamme eivät vielä olleetkaan lepytetyt! He vaativat nyt minunkin vertani, lämpöisintä sydänvertani!" Tämän sanottuansa hyökkäsi hän kamalasti vonkuen tiheimpään vihollisparveen ja jaellen siinä sanomattomalla raivolla pitkällä miekallansa turmiota tuottavia iskuja sai hän vihdoin surmansa erään ritarin miekan kautta. Vanha ukko Tavela oli jo ennen häntä maksanut veriveronsa isänmaallensa ja kansansa vapaudelle.

Niihin harvalukuisiin Hämäläisiin, jotka olivat taistelleet Korven Kelon keralla, vaikutti heidän suuren loihtijansa surma salaman iskuna. He eivät enää kyenneet käyttämään aseitansa. Hermottomina vaipuivat heidän kätensä alas. Kaikkialla vihollistensa ympäröiminä, antautuivat he sortajillensa vangiksi. Mutta yksin tämän antautumisensa kautta he eivät olisi pelastaneet henkeänsä. Sen ajan n.k. kristityt sotilaat olivat yhtä raakamieliset ja julmat kuin heidän pakanalliset vihollisensakin. Erittäin verisien tappelujen jälkeen he käyttäytyivät mitä hirveimmällä julmuudella. Inhoittava rääkkäämistyö olikin jo pantu alkuun, kun pyhän haudan ritari saapui paikalle ankaralla mahtisanallansa kerrassaan tekemään siitä lopun.

Hatanpään Heikki oli viimeiseen asti käskemällä ja rukoilemalla kokenut estää kansalaisiansa pakenemasta. Mutta nähdessään kaikki ponnistuksensa mitättömiksi, sammui hänessäkin viimeinenkin toivon kipinä. Yksi ainoa toivo jäi nyt enää hänelle jälelle, yksi ainoa työ tehtäväksi: niin kalliista hinnasta kuin mahdollista myydä henkensä. Hengissä pelastumista tästä taistelusta, jossa kansan etevimmät miehet olivat saaneet surmansa, piti hän häpeänä ja loukkauksena jalosti kaatuneita sankareita kohtaan. Taistelu oli jo kaikkialla tauonnut, Heikki vaan yksin enää taisteli. Hänen urhoollisuutensa ja jalo ryhtinsä herättivät kunnioitusta vihollisissakin.