Hieraniemen Paavon oli taistelun vyörivä virta vienyt Heikin läheisyydestä. Nyt hän taas saapui sille paikalle, jossa Heikki hieroi kuolonkauppaa kaikkialla häntä ympäröivien vihollisten kanssa. Veri rupesi kiehumaan Heikin suonissa, kun hän näki Paavon ryntäävän häntä vastaan. Mutta samalla tämä näky muistutti häntä Lyylistä. Hän vaaleni. Ei milloinkaan ollut Lyylin kuva niin suloisena, niin viehättävänä astunut hänen mielikuvitukseensa kuin nyt tänä hetkenä, jolloin hän seisoi ihan Tuonen portin edustalla! Ja tämän ihanan sulottaren jättäisi hän nyt Paavon haltuun! Ehkäpä oli Lyyli vastaisuudessa menevä Paavolle emännäksikin! Ei! ei! Tuo ei saisi tapahtua! Heikin teki nyt mieli elää, hän päätti elää, pelastaaksensa Lyylin. Yksi keino tarjoutui hänelle pelastukseen. Hän tunsi itsensä tarpeeksi voimakkaaksi koettamaan sitä. Tosin vuosi hänestä verta useasta haavasta, mutta nämät haavat olivat vaan pieniä naarmuja, joita hän innoissansa tuskin huomasikaan. Hän kannusti äkkiä ratsuansa, jonka ankaruuteen ja väkevyyteen hän luotti, ja tarttuen molemmin käsin miekkansa kahvaan jakeli hän niin ankaria iskuja ylt'ympärillensä, että lähinnä olevat viholliset, niiden joukossa Paavokin, hämmästyksellä väistyivät syrjään. Pieni aukko tasankoon päin oli näin avattuna. Tuulispään nopeudella kiiti Heikin ankara ruuna siitä ulos. Heikki oli päässyt satimesta. Mutta hän oli kohta joutumaisillaan toiseen. Hieraniemen Paavo ja kaikki ne ratsumiehet, jotka äsken olivat hätyyttäneet Heikkiä, rupesivat noituen ja huutaen heti ajamaan häntä takaa. Heidän huutonsa saivat erään tasangolla ratsastavan, Hämäläisiä takaa ajamasta paluumatkalla olevan vihollisparven huomion käännetyksi Heikkiin.
Näytti nyt siltä kuin olisi Heikin ollut aivan mahdoton päästä pakoon. Mutta hän ei vieläkään heittänyt toivoansa. Yht'äkkiä käänsi hän ruunansa oikealle ja ratsasti nyt molempien vihollisparvien välillä, pyrkien päästä viimeksi saapuneen parven äärimmäisen siiven ohitse, jolloin hänellä olisi ollut tie vapaana vastakkaiseen metsään. Mutta tämä yritys ei onnistunut hänelle. Hetki hetkeltä saapui hän lähemmäksi Nokian virtaa, joka tällä kohdalla on tavattoman raivokas ja pyörteinen. Muuan pieni viidakko vaan enää eroitti hänet virrasta. Mitä tehdä?
Mitäkö tehdä? Olisiko hänellä viholliset kintulla ollut tilaa ja tilaisuutta valikoimaan pelastuskeinoja?! Yhtä kyytiä virtaan, se oli suorin tie — kuoloon, sanoi hänen järkensä hänelle, eloon, kuiskasi hänelle toivo. Yksi silmänräpäys vielä ja Hatanpään Heikki katosi hevosinensa vihollisten keihäiden vinkuessa hänen ympärillänsä Nokian virran vaahtoaviin pyörteisin.
Hänen ahdistajansa katsoa tuijottelivat ihmetellen hänen jälkeensä virtaan, jonka pinnalle Heikin ruunan pää kotvasen kuluttua kohosi ja kohta sen jälkeen selkäkin, jossa yksi keihäs vielä istui kiinni, vaikka virta oli murtanut siitä varren poikki. Haavoittunut hevonen koki uida rantaa kohti, surullisesti katsellen siellä seisoviin vihollisiinsa, ikäänkuin olisi se pyytänyt heiltä apua. Mutta pian hevosraukan voimat loppuivat ja se upposi veden alle.
"Miestä ei näy ensinkään. — Johan tuo taisi jäädä pohjaan kuin koira, joka kivi kaulassa upotetaan" — virkkoi eräs ratsumiehistä.
"Nokian virralla ei ole tapana luopua kerran saadusta saaliistansa!" — sanoi Hieraniemen Paavo ilkeällä naurulla.
Seitsemästoista luku.
Se akka, joka kahden ratsumiehen keralla pienessä veneessä souti yli
Nokian virran ja kohta sen jälkeen toisella veneellä palasi toiselle
rannalle, ei ollut mikään outo henkilö. Se oli tuo ilkeä noita-akka
Taara.
Kun kaikki sotilaat hevosineen lautan ja veneiden avulla olivat päässeet virran yli, jäi Taara yksin Nokian läntiselle rannalle.
Hän ei jäänyt sinne suotta. Hänellä oli toimitettavana tärkeä toimi, jonka hän ainoastansa yksinäisyydessä saattoi menestyksellä toimittaa vieraan silmän näkemättä. Taaran piti noitua turmiota ja häviötä Hämäläisille, jotka olivat häntä ja hänen taitoansa pilkanneet, ja onnea ja voittoa kristityille, jotka olivat ottaneet kostaaksensa hänen loukatun kunniansa. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, mutta Taara oli väkevä noita, eikä hän siis ollenkaan epäillyt onnistuvansa.