Viidakon takana oli paadenmuotoinen kivi. Sen luo meni Taara. Käytyänsä kolmasti kiven ympäri ja syljettyänsä siihen kymmenen kertaa, otti hän povestansa noitapussinsa, jossa säilytti noitakalujansa. Niitä oli jos jonkinlaisia: kotkan kynsiä, käärmeen pääkalloja, sammakon luurankoja, kolmasti muutetun huoneen seinästä otettuja puumuruja, koiran kulmahammas y.m. tenhokkaita aineita. Nämät kaikki latoi hän paadelle ja järjesteli niitä noitumiselle sopivaan järjestykseen. Millainen tämä järjestys oli, se oli Taaran salaisuutena. Ylen tärkeä oli, että kukin esine tuli oikealle paikallensa; siitä riippui noituuden menestys suuressa määrässä. Saatuansa kaikki noitakalunsa asianmukaiseen reilaan, astui hän taas kolmasti paaden ympäri, joka käynnillä sylkien kolme kertaa paadelle. Sen jälkeen alkoi hän mennä haltijoihinsa, kääntyen vuorotellen auringon nousuun ja laskuun päin ja lukien seuraavat haltijoihinmenemissanat:
Luontoani nostattelen,
Haastattelen haltijata;
Nouse luontoni lovesta,
Haon alta haltijani,
Kiven alta auttajani,
Sammalista saattajani!
Tule kalma kauhistava
Tuekseni, turvakseni,
Varakseni, voimakseni
Näille töille tehtäville!
Tule mua auttamahan,
Vastuksia voittamahan,
Sotisia sortamahan,
Jotta Hiiet himmeneisi,
Maan kamalat kaippeneisi
Tämän noian noituessa,
Viisaan eukon laatiessa!
Että haltija taikka Kalma näin käskettynä saapuikin Taaran luo, sen saattoi arvata siitä, että hänen muotonsa muuttui entistänsä hirveän näköisemmäksi: hänen silmänsä tuijottelivat kamalasti ja hiukset hänen päässänsä nousivat pystyyn. Sen perästä otti hän lähettääksensä vieraansa ankaralle kostoretkelle, lukien sille kovalla äänellä seuraavat manaussanat:
Tuonne ma sinun manoan,
Tuonne käsken ja kehotan,
Suurelle sotakeolle,
Miesten tappotantereelle,
Jossa miehet miekkeleikse,
Tasapäinä tappeleikse!
Siell' on verta juoaksesi,
Lippoaksesi lihoa,
Eikä syöen syömät puutu,
Juomat juoen ei vähene:
Verta siell' on säärivarsi,
Polven korkeus punaista!
Lähe sinne meuhoomahan
Hämeen miestä tappamahan,
Surmaamahan, sortamahan!
Kosta kovin pilkkaajille,
Viisaan noian parjaajille,
Huntupäisten kantamille,
Hämeen emojen pojille!
Mutta kun sinne saapunet,
Sinne saavut että ehdit,
Suojellos sa kristityitä,
Lapsia oudon jumalan,
Ett'ei pää pahoin menisi,
Hivus heistä lankeaisi!
Nämät manaussanat sanottuansa muutti Taara paadelle ladotut noitakalunsa toiseen järjestykseen ja kutsutti sitte luoksensa Syöjättären, jonka hän samoin lähetti taistelukentälle Hämeen miehiä hätyyttämään. Mutta ei hän nytkään vielä ollut tyytyväinen, vaan manasi luoksensa, kunkin vuorostansa, Hiiden, Lemmon, Kivuttaret ja kaikki muut onnettomuutta tuottavat pahat olennot, käskien heidänkin mennä tappelutanterelle Hämäläisiä ahdistamaan ja kristityitä auttamaan. Hirveä on loukatun noita-akan viha, kova hänen kostonsa! Sill'aikaa kuin Taara näin noitui, kärsivätkin Hämäläiset kovan tappion ja joutuivat surman suuhun, mutta tapahtuiko tämä onnettomuus heille Taaran noitumisen takia, sitä ei ole takaaminen.
Taara olisi kenties kuinka kauvan jatkanut noitumistansa, ell'ei hevosen korskua ja kavioiden kopinaa yht'äkkiä olisi kuulunut aivan läheltä. Joutuisasti haalittuansa kallisarvoiset noitakalunsa kokoon ja pantuansa ne pussiin, jonka taas kätki poveensa, astui hän muutamia askeleita syrjään, tähystelläksensä, kuka virran rantaa lähestyvä ratsastaja oli. Pian hän saikin tilaisuutta tarkastella häntä oikein likeltä, sillä tuokion kuluttua saapui tuo ratsastaja rannalle ihan samojen pensaiden syrjään, joidenka taakse Taara äkkiä oli pujahtanut piiloon. Vähän aikaa asiaa arveltuansa, teki noita-akka mielessänsä sen johtopäätöksen, ett'ei hänen tarvinnut tuota Hämäläis-talonpojan pukuhun puettua, laihan ja huonon näköisen konin seljässä ratsastavaa miestä peljätä, jonka jälkeen hän astui lymypaikastansa miehen luo, tervehtäen häntä: "Hyvää huomenta, matkamies! Eivät liiat lihat sinun koniasi liioin rasita, eikä juostessa paina."
"Jos ne sitä rasittaisivat, eihän tämä ratsuni sitte olisikaan paras juoksija monien kymmenien penikulmien alalla. Vaan näyttäähän sinussakin löytyvän luita hieman enemmänkin kuin kohtuullista olisi, mutta lihaa tuskin nimeksikään" — vastasi ratsastaja.
"Parjalan pajastako olet syntyperää?" — kysyi Taara suuttuneena.
"Enhän pyydä sinua parjata, akka, kun vaan sanot minulle, mitenkä päästä virran yli? — Onko tässä venettä saatavissa?"
"Turhaanpa hevostasi kehuit, jos venettä etsit virran toiselle puolelle päästäksesi!" — intti noita.