"Sinuako?" — huusi hän. — "Sun pitäisi hävetä sellaista sanoa, sa katala raukka! Vai sinuako? Ryömi ensin sammakkona pitkin maata, ennenkuin yrität lentämään. Koiran pennuksi äitisi sinun synnytti eikä emosi sinua karhuksi aikonut! Vai tahtoisitko minulta riistää kunnian tänä aamuna saavutetusta voitosta! Turhaanko minä olisin käynyt Vammaskoskella ja vielä edempänä, tallannut metsät ja manteret halki ja poikki kutsuakseni siellä — olevia 'mustan Tuomaan' sotureja tänne? Pilkan vuoksiko olisin antanut heille luvan hirttää minut, eli ei kertomustani todeksi huomattaisi? Entäs vielä? Mistä sinä, tolvana, syvät syntysanat, kuolon ja kalman sanat olisit oppinut? Vai oletko sinä loitsija, sinä? Lähtivätkö Syöjättäret, läksikö Hiisi ja Lempo sinun taitosi kautta sotatanterelle Hämäläisiä hätyyttämään? Ohoh mies! Sinun pitäisi tietämän, että jos tahdon, niin voin lukea sinut savehen, kantopökköä matalammaksi, sammalta alemmaksi. Kätesi voin ma kuivetuttaa ja tehdä sääresi seipään siskoiksi."
Paavo oli taikauskoinen niinkuin kaikki Suomalaiset. Hän pelkäsi Taaraa, jonka uhkaukset häntä kauhistuttivat. Suutuksissaan ollessaan olikin Taara hirvittävän näköinen. Saadaksensa hänen mielensä tyyntymään, alkoi Paavo puhua hyvää kaunista hänen kanssansa, myöntäen, että saavutettu voitto tosiaankin oli hänen ansioksensa luettava.
Tällaiselle puheelle eivät olleet Taaran korvat kuurot. Hän rauhoittui vähitellen ja lupasi ruveta Paavon ystäväksi. Lupasipa lukea Paavolle naimaonneakin, kuitenkin sillä ehdolla, että Paavo kertoisi hänelle kaikki mitä hän tiesi ja tunsi tappelusta. Ja Paavo suostui kertomaan.
Virran toisella puolella oli munkki vastikään toimittanut pyhän toimituksen. Kristityt olivat keskelle tasankoa kaivaneet suuren kuopan ja siihen haudanneet tappelussa kaatuneet kumppalinsa. Tämän haudan oli munkki äsken siunannut. Mutta kaatuneitten Hämäläisten hautaamisesta ei ollut puhettakaan. Heidän ruumiinsa jätettiin herkkupaloiksi kaarneille ja metsän pedoille.
Ritarin ja munkin toinen toisensa kanssa haastellessa astui kirjeenkantaja syvästi kumartaen heidän luoksensa ja antoi Tuomas piispan kirjeen munkille.
"Tuomas piispaltako? Suojeluspyhäni suokoon, etteivät hänen kirjoittamansa uutiset olisi surullista laatua!" — huudahti munkki, repäisi kirjeen kotelon auki ja luki kirjettä silminnähtävällä levottomuudella.
"Mitä uutta? Mitä kuuluu Räntämäeltä?" — kysyi ritari. "Ikäviä uutisia! — Karjalaisten suunnattoman suuri laivasto on saapunut linnanlahdelle. Viholliset valmistautuvat astumaan maalle. Heidän lukuansa ei voi arvaamaltakaan määrätä… se on lähes yhtä suuri kuin meren hiedan… Piispa kuitenkin luottaa pyhän neitsyn ja pyhimysten voimakkaaseen apuun… Myös ritariensa ja soturiensa uskollisuuteen ja urhouteen… Meidän tähtemme on hänen ylhäisyytensä levoton… toivoo kuitenkin, että kaikki meille hyvin menestyy… Kohta kun olemme saaneet voiton Hämäläisistä käskee hän meidän palata takaisin, tuoden mukanamme niin paljon väkeä kuin mahdollista… Yrjänä ritari muutaman kymmenen ratsumiehen kanssa jääköön Hämeeseen voitettuja pitämään kurissa." Munkki nosti silmänsä kirjeestä ja katsoi ritariin, joka loihe sanomaan: "Aivanhan pyhä piispa toivoo meidän samoin tekevän kuin me jo olemmekin päättäneet tehdä! Sanasta sanaan ihan samoin!"
"Tämä ajatustemme yhtäläisyys on tosiaankin kummastuttava" — myönsi munkki — "enkä sitä pyhimysten voimallisetta avutta voi ajatella tapahtuneeksi. — Mutta nyt pitää meidän tuumailla, mitenkä pikemmin saamme Tuomas piispalle annetuksi tiedon loistavasta voitostamme. Tämä tieto on ilahuttava Hänen Ylhäisyytensä mieltä ja on kiihoittava kaikkia hänen ritareitansa ja sotureitansa urhoollisuuteen heidän taistelussansa Karjalaisia vastaan. Ehkä lähetämme tämän kirjeenkantajan tuota ilosanomaa viemään? Yksityinen ratsastaja ehtii aina pikemmin matkan päähän kuin suuri ratsujoukko. Etenkin tulee vankien kuljettaminen hieman vitkastuttamaan matkaamme, jos nimittäin välttämättömästi tahdotte, että viemme heidät mukanamme?"
"Kuinkapas muuten!" — otti "kultainen ritari" kiivaasti lausuaksensa. — "Mitä olisi sodasta palajava voittoisa sotajoukko ilman vangeitta? Onnettomasti kyllä, on meillä niitä niin vähä, ett'ei siitä sittenkään synny mitään kunnollista voittokulkua, vaikka heidät viemmekin kanssamme jok'ainoan miehen. Toista oli, kun voittajana ratsastin pyhään Jerusalemiin kymmenen tuhatta vangittua Saracenilaista saattojoukkona. Sehän oli jotakin! — Mutta juuri sentähden, että meidän varamme nyt ovat niin vähissä, tulee meidän niitä käyttää sitä tyystemmin saadaksemme aikaan edes jotakin keskinkertaista."
Munkki oli ritarin haastellessa uudelleen lukenut kirjeen.