"Lopuksi" — sanoi hän — "lähettää piispa teille siunauksensa ja sanoo, että hän kipeästi kaipaa teidän, suurta sotataitoanne ja kokenutta miekkaanne. Hänen Ylhäisyytensä viimeinen pyyntö on, että te, niin pian kuin Hämäläiset ovat voitetut, heti viivyttelemättä kiiruhdatte hänen luoksensa."
"Kuuluuhan tuo pyhä mies ymmärtävän panna arvoa kokeneen ritarin maineeseen ja osoittaa kohteliaisuutta vieraitansa kohtaan. Voisinko minä puolestani olla niin epäkohtelias, ett'en ilahuttaisi hänen silmiänsä voittosaatolla! Joutuisipa pilalle ritarillinen kunniani, jos sitä tekemättä jättäisin! Eivätkä nuo vangit — sen vakuutan sinulle, pyhä veli — ensinkään tule viivyttämään meidän matkaamme. Täällä on paenneiden Hämäläisten ja omien kaatuneitten miestemme ratsuja yltäkyllin. Niitä saavat vangit käyttää. — Vaan lähettäkäämme nyt tuo kirjeenkantaja edeltäpäin matkaan!"
"Onko sinulla hyvä hevonen?" — Tämän kysymyksen teki munkki kirjeen tuojalle, joka vastasi: "On kyllä, vaikka ihmiset sitä soimaavat laihaksi."
"Lähdetkö nyt paikalla Tuomas piispalle viemään vastausta, koska olet matkasi perillä?"
"Ennenkuin aurinko huomenna on ehtinyt niin korkealle taivahalle kuin nyt, olen Räntämäellä."
"Hyvä! Lähde matkaan! Kirjallista vastausta en tällä kertaa saa aikaan. Voithan nähdä, ett'ei minulla tässä ole tilaisuutta kirjoittamaan. Sano sentähden suullisesti Hänen Ylhäisyydellensä, että olemme voittaneet Hämäläisten sotajoukot ja kokonaan kukistaneet kapinan sekä että me riennämme sinun jäljissäsi. — Ymmärrätkö?"
"Aivan hyvin ymmärrän."
"Niin lähde siis!"
Ritari ja munkki seurasivat sanansaattajaa aivan rannalle saakka käskeäksensä siellä seisovia sotureita heti viipymättä lauttaamaan häntä virran yli.
Heidän tässä seisoessansa saapui "kultaisen ritarin" knaappi seurueinensa heidän luoksensa, tuoden hoidokkaansa mukanaan. Niin hienotunteinen oli ritari ollut, että hän oli lähettänyt erityisen oppaan opastamaan heitä virran rantaa myöten, ett'ei Lyylin silmät saisi nähdä kansalaistensa tappelutanterella hirveässä epäjärjestyksessä lepääviä verisiä ruumiita. Vieläpä oli hän kieltänyt, ett'ei Lyylille saisi kertoa ensinkään koko tappelusta eikä ylipäänsä mainita mitään Hämäläisten surkeasta surmasta. Taistelun kestäessä oli Lyyli ollut niin kaukana tappelupaikasta, ett'ei hän itse mitään ollut nähnyt. Mutta ei hän mitään kysynytkään keneltäkään. Arvasipa hän kysymättäkin, mitenkä onnettomasti asian oli laita. Kristittyin ratsumiesten iloiset katseet, heidän vilkkaat liikkeensä, heidän olonsa Nokian rannalla — kaikki todisti, että Hämäläiset olivat joko surmatut taikka ajetut pakosalle. Molemmat nämät mahdollisuudet olivat Lyylille yhtä katkerat, sillä hän hyvin tiesi, että Hämäläisten joukossa oli ollut kaksi miestä, jotka eivät missään tapauksessa olleet lähteneet pakoon: vanha Tavela, hänen enonsa, ja Hatanpään Arvo, hänen lemmittynsä. Heidän kohtalostansa oli hän siis kaikissa tapauksissa varma.