Lyyli tunsi näiden rakastettuinsa kuolemaa ajatellessaan sydämessänsä syvää ja katkeraa, sanomattoman katkeraa surua, ja sama suru ilmaantui hänen kasvoissansakin. Mutta hänen murheensa oli rauhallista laatua taikka, oikeammin sanottu, se oli liiaksi suuri puhkeamaan kyyneliin ja valituksiin. Myös oli hän siksi ylpeä, ett'ei hän kansansa sortajien nähden mistään hinnasta olisi itkenyt, ja tämän hänen ylpeytensä, tällä tavoin murheeseen yhdistettynä, antoi hänen vaaleille kasvoillensa eriskummallisen, yhtä arvokkaan kuin viehättävän muodon. Tuo kopeileva hymyilykin hänen huulillansa oli vielä olemassa, vaikka kummallisesti muuttuneessa muodossa. Se oli siinä silloinkin, kun hänen huulensa ehdottomasti vavahtivat, ilmaisten hetkeksi sitä ääretöntä katkeruutta, jota hänen sydämensä oli täynnä.
Tuomas piispan raakaluontoisissa sotureissakin synnytti Lyylin yhtä voimakas kuin arvokas suru kunnioituksen tunteita. Ihmetellen ja ihastuksella he katsoivat tuohon ihanaan tyttöön, jonka kasvoissa he luulivat näkevänsä jonkinlaisen ylenluonnollisen loisteen.
Yhtä suurella ihastuksella, mutta suuremmalla säälillä häntä katseli pyhän haudan ritarikin. Munkkikin tunsi sydämensä heltyvän ja hän olisi mielellänsä sanonut Lyylille muutamia lohdutuksen sanoja, ell'ei olisi ymmärtänyt, ett'ei nyt vielä ollut otollinen aika sitä tehdä. Ei siis kukaan Lyylille mitään puhunut eikä hän ketään puhutellut. Tuskin loi hän ainoatakaan silmäystä vihollisiinsa. Nämät olivat tänä hetkenä hänelle milt'ei kokonaan olemattomat.
Pian olivat kaikki valmistukset lähtöön tehdyt. Lautalla ja veneillä kuljetettiin ahkerasti ja taukoomatta miehiä ja hevosia toiselle rannalle. Pian tuli Lyylinkin vuoro ritarien ja Herpertti munkin seurassa astua lauttaan. Vastakkaiselle rannalle kun olivat ehtineet, oli siellä muiden muassa Tahalan Taara heitä vastassa.
Nähtyänsä Lyylin astui noita-akka hänen luoksensa ja katseli häntä vihaisilla silmäyksillä äänetönnä muutaman hetken. Sen jälkeen huudahti hän julmistuneella äänellä: "Sinä sen kuotus! Joko nyt uskot, kun viisaat ennustajat sinulle ennustavat turmiota? Häh? Tuolla tappelukentällä nyt makaa pöyhkeilevä enosi, rinta puhkaistuna, odottaen kaarneiden armeliaisuutta, ja Hatanpään Arvo, jonka emännäksi sa kehno tullukka toivoit pääseväsi, on kurjana kuin sammakko hukkunut Nokian virtaan. Pilvistä sade, ansiosta palkka! Sellaista siitä tulee, kun tietoisan tietäjän sanoja katsotaan ylön! — Ha! ha! ha! — Joko nyt uskot, kunnoton epatto, kun uudestaan sanon sinulle, että sinunkin kuolemasi tulee veriseksi niinkuin enosikin?"
Inholla ja kauhulla oli Lyyli Taaran puhuessa kääntänyt kasvonsa pois. Sentähden hän ei nähnyt, kuinka julmistunut akka häntä uhkasi nyrkeillänsä. Mutta lähellä seisovat soturit sen näkivät ja suuttuivat silmittömästi.
"Kautta pyhimysten! Ell'et kohta korjaa luitasi, sa kelvoton konna, täältä niin kauaksi, kuin tietä piisaa, niin pieksen selkäsi pehmeäksi kuin Vellamon vetelät vedet!" — huudahti yksi heistä, tehden kädellänsä uhkaavan liikunnon.
"Ole suutasi suurilla sanoilla halkaisematta, tomppeli!" — tiuskasi Taara vastaan. "Minunko vaiko sinun on tästä ensin peräytyminen? Häpee mies! Tiedäthän, että ellen minä tänäpänä olisi kristityitä pelastanut, niin olisivat Hämäläiset hakanneet teidät mäsäksi!" Astuttuaan aivan Lyylin eteen, lisäsi hän, härsytellen nyrkeillänsä ihan hänen silmänsä alla: "Ja sen sanon teille, että tämä paha tolvana on kuoleva niin katkeran kuoleman, kuin milloinkaan kukaan Hämeen saloilla emosta syntynyt! Katso vaan ylpeästi ja ylenkatseellisesti minuun! Katso vaan, jos sinua huvittaa! Mutta minä sanon! minä sanon…"
Sen enempää ei ehtinyt Taara purkaa suustansa, sillä yksi sotureista tarttui hänen kauluksiinsa. Samaan aikaan taittoi äsken puhunut soturi lähellä olevasta viidakosta notkean karahkan ja pieksi sillä akkaa selkään. Taara ähkäsi pahasti. Häntäkö lyötiin, häntä Taaraa, joka puuhainsa kautta oli toimittanut kristityille voiton? Nuotko samat soturit, jotka hän oli pelastanut surman suusta, häntä nyt pieksivät. Sepä toki oli liikaa… Taaran järki ei kestänyt sitä ajatella. Kun soturit taas hellittivät, juoksi hän hirveästi ulvoen ja nauraen metsään. Se vähäinen järjen kipinä, joka oli kytenyt hänen aivoissansa, oli nyt sammunut. Taara oli tullut mielipuoleksi.
Vaan missä oli näiden tapahtuessa Hieraniemen Paavo? Hän piileksi toisten seljän takana. Kummallista! Paavo ei voinut itsellensä selittää niiden eriskummallisten tunteiden laatua, jotka liikkuivat hänen sydämessänsä. Mutta sen hän tiesi ja tunsi, ett'ei hän häpeästä punastumatta olisi voinut astua Lyyliä puhuttelemaan. Miksikä hän häpesi? Niin, siinäpä juuri oli kysymys, johon hän ei jaksanut, taikka ei kumminkaan uskaltanut vastata. Vaikka hän sitä ajatusta vastaan ponnisteli, piti hän itseänsä kuitenkin kavaltajana, lähimmäisissään välttämättömästi inhoa nostavana hylkiönä. Hän pyrki vapaaksi tästä rasittavasta tunteesta, mutta se ei onnistunut hänelle. Turhaan hän sanoi ja sanoi uudestaan itsellensä, ett'ei hänellä ollut vähintäkään syytä joutua hämille, vaan että hänen nyt päin vastoin pitäisi esiintyä entistä suuremmalla luottamuksella ja uskaliaisuudella, mutta ei hän kuitenkaan uskaltanut yrittääkään. Ylpeytensä kuiskasi hänelle, että hänen sopivalla käytöksellä oli helppo voittaa Lyylin mieltymys nyt, kun ei kilpakosijaa enää ollut olemassa, mutta samalla nousi muuan toinen ääni hänen mielessänsä huutamalla sanomaan hänelle, ett'ei hän milloinkaan pääsisi toiveittensa perille, että nämät toiveet nyt olivat käyneet hänelle ihan mahdottomiksi, että ne olivat tupehtuneet Tavelan sydänvereen ja Hatanpään Heikin keralla hukkuneet Nokian virtaan.