Eikä Paavo ollenkaan kyennyt saamaan selville millaisen tuon "sopivan käytöksen" oikeastaan pitäisi oleman? Tuliko hänen esiintyä katuvaisena, nöyränä ja rukoilevana vai olisiko parempi, että hän näyttäisi ylpeältä ja mahtavalta, esiintyen Lyylille voimakkaana auttajana ja pelastajana? Paavo ei ymmärtänyt kumpiko käytös olisi otollisempi, ja mitä enemmän hän sitä asiaa mietti, sitä sekavammaksi se kävi. Näin hänen kahdella päällä ollessansa raatelivat pirulliset rakkauden, levottomuuden ja pahan omantunnon tuskat säälittä ja hetkeksikään taukoamatta hänen onnetonta sydäntänsä. Tähän tulivat matkalla Turkuun vielä lisäksi kateuden ja mustasukkaisuuden kamalat tunteet. Joka ainoa hellä ja ystävällinen katse, jonka pyhän haudan ritari taikka joku muu loi Lyyliin, tuntui puukon-iskulta Paavon sydämessä, jok'ainoa Lyylille sanottu sana sai hänen mielensä sellaiseen raivoon, että hän oli vähällä hyökätä sanojan kimppuun.
"Kultainen ritari" oli kaiken matkaa erittäin kohtelias ja ystävällinen, milt'ei hellä Lyyliä kohtaan. Se oli puoleksi isän, puoleksi ihailijan hellyyttä. Milloin kuljettiin hiljaista vauhtia taikka pidettiin lepoa, oli ritari aina Lyylin vieressä, kertoen hänelle kaikellaisia muistelmia lukemattomilta retkiltänsä. Kaikki mahtavat ritarit ja kuuluisat kaunottaret koko Europassa hän luetteli ja kertoeli niiden keskinäisistä rakkauden suhteista, miten nämät olivat tulleet onnellisiksi, nuo onnettomiksi. Lyyli ei "kultaisen ritarin" mielestä enää ollutkaan talonpoikaistyttö Hämeestä, hän oli ritarin vilkkaassa mielikuvituksessa muuttunut "lumotuksi prinsessaksi", joka jollakulla romantillisella, miltei ylenluonnollisella tavalla oli antautunut hänen huomaansa. Olipa Lyyli, arveli ritari, tarpeeksi kaunis ja ihana sellaiseksi prinsessaksi ja liiaksi suloinen olemaan talonpoikaistyttö. Ett'ei Lyyli sanaakaan ymmärtänyt hänen kertomuksistansa, sitä ei ritari tullut ajatelleeksikaan. Hän oli sydämessään tyytyväinen nähdessään, että hänen "lumottu prinsessansa" oli tarkkaavan näköinen.
Olipa toinenkin, jonka silmät alati olivat ikäänkuin kiinnitetyt Lyyliin. Me tarkoitamme "kultaisen ritarin" knaappia, jonka vartijahoitoon Lyyli tappelun ajaksi oli uskottu. Ihanan Hämäläistytön silloin luodessa kirkkaat silmänsä häneen, oli outo tunne syntynyt nuorukaisen sydämessä, ensimmäisen rakkauden autuaallinen tunne. Kipinänä tämä tunne syntyi, mutta kirkkaana, lämmittävänä tulena se paloi vartioimis-ajan päättyessä. Surman päivänä, auringon veriselle tappelutanterelle paahtaessa, oli tämä tuli syntynyt. Onnettomat enteet sinulle, nuorukainen.
Kahdeksastoista luku.
Kaunis, puiden latvojen kohdalle kallistunut kevät-aurinko verhosi tummankellertävällä valopeitteellä Linnanlahden tyynen pinnan, johon Turun linnan vakavat muurit ympäröivine vallineen kuvautuivat taikalinnan tapaiseksi kuvaksi. Ruissalon ja muiden lähellä olevien saarien lehdiköissä virittelivät peipposet ja muut laululinnut kilvoin iltasäveleitänsä, vaieten tuon tuostakin muutamiksi hetkiksi, kuunnellaksensa laulurastaan korkean hongan latvasta heleästi kaikuvaa soolo-laulua. Etäältä kuului pyhän Maarian kirkon kellojen ääni, jotka kutsuivat päivätöistään väsyneet ihmiset iltarukoukseen.
Siitä paikasta, missä nykyään n.k. "linnansilta" on, oli poikki Aurajoen rakennettu oudonnäköinen silta, siten, että oli suurempia ja pienempiä aluksia kahteen riviin köysillä sidottu toisiinsa kiinni. Tätä omituista siltaa kävi joukko kaupungin asujamia katselemassa ja tarkastelemassa.
Linnan Vipusilta oli laskettu alas ja olikin ollut samassa asemassa kaiken päivää, sillä vihollisia ei näkynyt lähellä eikä etäällä. Keskellä siltaa seisoi muuan lyhytläntä, vanhanpuolinen, harmaaseen sarkanuttuun puettu mies. Vyötäisillä oli miehellä leveä nahkavyö, jossa killui joukko suuria avaimia. Muuten hän seisoi siinä joutilaana, syvämielisesti katsoen alas vallihautaan.
Hän ei huomannut, että kaupungin puolelta eräs pulskaan sota-asuun puettu nuori talonpoika lähestyi siltaa. Ehdittyänsä sillan korvalle, pysähtyi talonpoika hetkeksi miettimään, jonka jälkeen hän päättäväisesti astui sillalle.
Tämä nuori talonpoika oli Hieraniemen Paavo.
Avaimilla varustettu mies säpsähti, kun kuuli oudon askeleet sillalla, mutta Paavo tervehti häntä kohteliaasti, toivottaen hänelle "hyvää iltaa". Saatuansa mieheltä samallaisen toivotuksen vastaukseksi sanoi Paavo: "Olet kai vanginvartija, koska kannat avainkimppua?"