"No, no… ystäväni hyvä… eihän tuo kielto ole kovin vaarallista! — Voisinhan antaa koko tämän kalliin kultakierukan osoittamastasi hyväntahtoisuudesta minua kohtaan."
"Eihän se minua auttaisi h—tistä eikä Tuomas piispan ja Herpertti munkin kovasta kostosta… Viimemainittu onkin käskenyt minun olla varoillani sinun suhteesi. Siksi nimesikin tunsin… Tähän aikaan pitäisikin hänen tulla tänne, jotta heti saan ilmoittaa hänelle sinun täällä käyneesi ja pyrkineesi Liuksialan Lyylin puheille." — Vanginvartija nauroi tätä viimeistä lausetta sanoessansa ilkeätä naurua.
"Äläpäs, veikko vanginvartija! Kautta Ukon nuolen! — älä puhu munkille sanaakaan minun käynnistäni täällä!"
"Katsoppas… velvollisuuteni!"
"Hiisi sun velvollisuudellesi Kyllä minun kuitenkin täytyy hänelle puhua totta."
"Enhän sinua pyydäkkään valhettelemaan!" — huudahti Paavo tuskastuneena. "Pyydän vaan sinua olemaan sanaakaan hiiskumatta siitä, että olen käynyt täällä sun puheillasi. Sen saatat minulle luvata. Jos suvaitset, niin jätän sinulle tämän kultakierukan muistoksi meidän tuttavuudestamme?"
"No — saahan se olla muistona. Kiitos! No eihän tuo kuoleman synti lienekkään, vaikkapa käyntisi täällä salaankin Herpertti munkilta. Vaan lähde nyt, sillä hän voipi piankin saapua tänne. Hyvästi!"
Vanginvartija meni linnaan, mutisten itseksensä: "Tiesinhän tuon saavani muistoksi velvollisuuttani loukkaamattakin; eikä kenenkään sovi olla niin tyly, että hän ystävyydestä annetuita muistolahjoja kieltäytyy ottamasta vastaan."
Paavo läksi astumaan kaupunkia kohden. Hän oli kovasti tuskissaan; hänen sydäntänsä ja päätänsä särki eikä hän tietänyt, mitä päättää, mitä tehdä. Miksikä oli hän pyrkinyt Lyylin puheille? Sekään kysymys ei ollut hänellä oikein selvänä. Siitäkin asiasta oli hänellä ollut ja oli vieläkin monellaisia mietteitä. Toisinaan luuli hän tämän yrityksen tehneensä siksi, että saisi neuvoa Lyyliä nöyrtymään Tuomas piispan tahdolle ja teeskennellyn katumuksen kautta pelastamaan henkensä ja vapautensa; toisinaan luuli hän tahtoneensa kysyä Lyyliltä, mieltyisikö hän häneen ja ottaisiko tullaksensa hänelle emännäksi, jos hän, Paavo, tappaisi Tuomas piispan ja väkivallalla pelastaisi hänet vankeudesta? Saadaksensa Lyylin omakseen, olisi Paavo ryhtynyt vaikka kuinka hurjaan yritykseen. Mutta mitenkä päästä Lyylin puheille, kun äskeinen koe näin oli mennyt hukkaan? Ehkä hän uusilla, vielä kalliimmilla lahjoilla saisi vanginvartijan mielen taipumaan myöntyväisemmäksi?
Näistä syvistä mietteistä heräsi Paavo siitä, että hevosten kavioiden kopina tunki hänen korviinsa. Hän katsoi eteensä pitkin tietä ja näki "kultaisen ritarin" ratsastaen tulevan linnaa kohti, knaappi hänen seurassaan. Paavo vetäytyi syrjään, jott'ei ritari ohi ratsastaessansa häntä ensinkään huomannutkaan. Ritari ei ollut sota-asussa nyt. Hänen hienoa, korko-ommelluksilla kauniisti kirjaeltua samettinuttuansa ei peittänyt tällä kertaa teräksinen haarniska, vaan pitkä, tummanpunainen samettimantteli, joka syvissä laskoksissa liehui alas aina jalustimiin saakka. Knaappikin oli hienoon samettipukuun puettu. Manttelia hänellä ei kuitenkaan ollut, sillä mantteli oli yksinomaisena ritarillisen arvon tunnusmerkkinä, eivätkä muut kuin ritarit saaneet sitä kantaa.