Kateuden ja mustasukkaisuuden katkerat tunteet heräsivät taas Paavon rinnassa, kun hän näki tuon vihatun ritarin, jota hän luulevaisuudessaan piti kilpakosijanansa. Ritarin knaappia Paavo niinikään vihasi, sillä hän oli tyystin ottanut huomataksensa, kuinka rakastuneita katseita knaappi matkalla oli iskenyt Lyyliin, jolle hän myös, milloin vaan pääsi tilaisuuteen, oli tehnyt pieniä palveluksia, joista hän aina Lyyliltä oli saanut kauniin silmäyksen kiitokseksi. Rakkaus on tarkkasilmäinen noita tuollaisia asioita näkemään. Paavo vihasi sentähden sydämensä pohjasta tuota nuorukaista, jonka kasvot päälle päätteeksi olivat tavattoman kauniit ja viehättävät, mutta samalla lapsekkaat ja melkein naisellisesti hienot. Tämä naisellinen hienous astui sitä enemmän näkyviin, kun hän tänään oli tavallista vaaleampi; näyttipä siltä kuin olisi hän valvonut useampia öitä peräkkäin.
Paavolla oli salainen tunto siitä, että ritari aikoi mennä Lyyliä tervehtimään, ja hänen vihansa yltyi ylimmillensä, kun hän ajatteli, että ritarin ehkä onnistuisi päästä Lyyliä puhuttelemaan, vaikk'ei se hänelle, Paavolle, ollut onnistunut. Painettuansa lakkinsa syvään otsalle, alkoi hän käydä takaisin linnaa kohti, mutta varovin askelin, melkein hiipien.
Sillan korvalle ehdittyänsä nousi ritari, heitettyänsä ohjakset knaapillensa, hevosen seljästä.
"Varro tässä tuloani" — sanoi hän.
"Mutta minä… herra ritari — minä pyytäisin päästäkseni teidän mukananne linnaan!" — änkkäsi knaappi punastuen.
"Mitä nyt? Mitä sinulla on linnassa tekemistä?" — kysyi ritari hieman terävästi. Kun nuorukainen ei voinut siihen vastata, lisäsi ritari: "Jääös tänne vaan, niinkuin sanoin: Ilta on kaunis ja lämmin; eihän nyt vilu sinua vaivaa!" Sen sanottuansa läksi hän linnaan. Portilla seisovat soturit osoittivat hänelle kunniaa, nostaen aseitansa.
Mutta nuorukainen jäi sillan korvalle ja katseli murheellisena linnaa, ja hänestä näytti ikäänkuin olisivat sen korkeat valkoiset muurit olleet ruumiin kääriliinoilla verhotut. Hengittäminen kävi ahtaaksi ja häntä väristytti ajatellessa, että se, joka oli nuo oudot, kummalliset tunteet hänen povessansa saanut hereille ja joka nyt oli tullut hänen sydämellensä niin ylenmäärin rakkaaksi, istui vangittuna jossakussa pimeässä sopessa noiden kolkkojen muurien takana. Katkerasti hän soimasi kohtaloansa siitä, ett'ei hän ollut väkevä ja mahdikas ritari, niiden vertainen, jotka vanhojen kertomusten mukaan oman pontevuutensa ja voimansa avulla olivat pelastaneet vahvoihin vuorilinnoihin suljetut lemmittynsä. Voi kovaa onnea, että hän vielä oli niin nuori ja vähäväkinen, ja lisäksi vielä toisen käskettävänäkin! Näitä tällaisia knaappiraukka suruissaan uneksi ja mietiskeli.
Linnan pihalla tapasi "kultainen ritari" vanginvartijan torumassa erästä vartevaa, varsin huonoihin vaatteisiin puettua miestä, joka puupinon luona latoi halkoja kasoihin, joidenka ympäri sitten sitoi köyden, jotta niistä tuli yhden miehen kantamuksia.
"Viisitoista halkoa olen sinun käskenyt panna jokaiseen kantamukseen, ja tässä näen muutamia, joissa ei ole useampia kuin kolmetoista taikka neljätoista taikka, jos tuon pienen pölkäreenkin otan lukuun, korkeintaan viisitoista. Etkö aio totella, tomppeli? Sen sanon sinulle ja valallani vakuutan, että pehmitän selkänahkasi ja ajan sinut vielä tänä iltana takaisin mieron tielle, josta tulitkin, ellet tee kelvollista työtä. Enkö ole sanonut, että sinun pitää valikoida raskaimmat, kaikkein raskaimmat halot, ja sinä rohkenet kuitenkin sysätä tuollaisia pieniä kappaleita kelpo halkojen joukkoon. Muista se, tolvana, että taakkojen pitää tulla niin raskaita, että noiden hirtehisten selkäruodot ratisevat niitä kantaessa! Mihin nuo tukintapaiset halot säästät, lurjus? Sinun pitää panna ne mukaan! Kuuletko, että sinun pitää panna ne mukaan, jotta kantamukset tulevat tarpeeksi raskaita! Pian jo annan korvillesi, ellet kiiruhda!"
Koko tämän nuhdesaarnan kestäessä, jota "kultainen ritari" kummastuen oli kuunnellut, oli nuhteita saanut mies tehnyt niin ahkerasti työtä, että hiki valui hänen kasvojansa myöten.