"Se ei käy laatuun, Teidän Armonne! Minulle on annettu ankara käsky, ett'en saa päästää ketään hänen luoksensa" — sopersi hän vihdoin.
Astuttuansa pari askelta lähemmäksi tiuskasi ritari suuttuneena: "Mitä käskyjä sinulle on annettukaan, eivät ne minua koske — ymmärtänethän sen kuotus! — Mutta sinulla on paha omatunto, jota pelkäät."
"Eipä niin! Kyllä vangittua tyttöä on hyvin kohdeltu täällä, liiankin hyvin — mutta tuo Herpertti-munkin minulle antama käsky on niin ankara, että hirsipuussa tulisin roikkumaan, jos sitä vastaan rikkoisin. Se käsky koskee teitäkin, eritoten teitä."
"Sinä valhettelet! Kautta pyhän Yrjänän! se ei voi olla totta. Tuo pyhä Herpertti-veli ei olisi uskaltanut kieltää minulta pääsöä holhottini luo. Sinä valehtelet, konna!" — pauhasi pyhän haudan ritari.
"En valhettele, Teidän Armonne — vaan puhun suoraan totta" — vakuutti vanginvartija nöyrällä äänellä.
"Sancta trinitas! Luuleeko Herpertti-veli selkänsä tuon mustan munkki-mekon alla olevan saavuttamattomissa, kun hän rohkenee loukata ritarillista kunniaani? Varokoon itseänsä! Matkoillani olen nähnyt useamman kuin yhden munkin roikkuvan puiden oksissa."
Yhdeksästoista luku.
Samana hetkenä kun ritari sai tämän rohkean uhkauksen puretuksi suustaan, ratsasti kaksi munkkia portin holvista linnan pihalle. Herpertti-veli oli toinen heistä, mutta toisen munkin pääpussi oli laskettu niin tarkkaan silmille, että hänen kasvonsa olivat tykkänään peitossa, jotta niitä ei ensinkään voinut nähdä, vaikka likeltäkin katsoi häneen. Notkeasti noustuansa ratsunsa seljästä maahan, kiiruhti Herpertti-veli auttamaan kumppaniansa, kohottaen hänelle oikean kätensä ja vasemmalla pitäen jalustimesta kiinni. Ellei "kultainen ritari" olisi ollut niin kovin suuttunut, olisi tämä Herpertti-munkin erinomainen kohteliaisuus matkatoveriansa kohtaan luultavasti vetänyt hänen huomiotansa puoleensa, mutta nyt ei hän tullut muuta ajatelleeksi kuin loukattua kunniaansa.
"Kultaisella ritarilla" ei ollut tapana hillitä vihaansa. Niinpä se nytkin heti puhkesi sanoihin: "Voi veli Herpertti! Minä vaadin teitä tilille siitä, että olette mitä röyhkeimmällä tavalla solvannut kunniaani. Pyhä risti! Silläkö tavoin palkitsette minua siitä, että tulin tänne kolkkoon Pohjolaan auttamaan teitä vihollisianne kukistamaan? Mutta pyhimmällä valallani vannon, että…"
Siihen keskeytti ritari lauseensa. Munkki oli kiireesti käynyt hänen luoksensa ja tarttuen hänen käsivarteensa kuiskasi hän muutamia sanoja ritarille korvaan. Mitä tenhosanoja lie kuiskannutkaan, mutta sen ne ainakin saivat aikaan, ett'ei ritari enää yrittänytkään puhumaan loukatusta kunniastansa, vaan läksi, katsoen pitkään kasvonsa peittäneesen munkkiin, linnan portista ulos. Kuitenkin kyti viha hänen povessansa, sillä ratsunsa selkään päästyänsä huudahti hän: