"Katsokoot vaan mitenkä menettelevät tuon tyttöraukan kanssa! Jos häntä pahasti kohtelevat ja kiduttavat, niin vaadin heitä siitä edesvastaukseen, jos kohta olisivatkin pyhemmät kuin itse pyhä isä Roomissa!"
Knaappi-parka joutui tulisen tuskan valtaan kuultuansa nämät ritarin sanat. Mitenkä olikaan Lyylin laita, kuinka pahoin häntä kohdeltiinkaan, koska ritari näin oli julmistunut? Näitä olisi hän mielellään kysynyt ritarilta, mutta hänellä ei ollut rohkeutta siihen. Vielä yhden murheellisen silmäyksen loi hän noihin harmaisin kiviseiniin ja ratsasti sitte surumielisenä herransa jälessä kaupunkia kohti.
Ritarin mentyä, sanoi Herpertti-munkki vanginvartijalleen "Seuraa meitä Liuksialan nuoren emännän vankihuoneesen!"
"Niin… niin… sinne kaikki tänään pyrkivät… tuo tyttö-raiska on heidät kaikki lumonnut" — jupisi vanginvartija, mutta ääneen hän sanoi syvään kumartaen: "Kohta pyhä isä! Lähden vaan hopussa tuomaan lyhtyä."
Sill'aikaa kuin vanginvartija oli lyhtyänsä noutamassa katseli munkki äsken sanotussa työssään yhä vielä toimivaa renkiä, ihmetellen että vartaloltaan niin jäntevä ja pulska mies oli ryhtynyt vanginvartijan apumiehen halveksittuun toimeen.
"Onhan sinulla oikein vahva ja reipas apumies. Tuollainen jaksaisi vaikka kiviä kantaa" — sanoi hän vanginvartijan palattua.
"Kelvoton lurjus! Suuri laiskuri, jok'ei viitsi silmiänsä pestä eikä päätään kammata", — valitti vanginvartija lisäten: "Mutta ehkä Teidän Armonne nyt suvaitsevat seurata minua?"
Vanginvartija edellä, molemmat munkit perässä läksivät kaikki kolme käymään linnan pihan äärimmäistä loukkoa kohden. Siellä pihan ta'immassa sopessa oli rautainen ovi, jonka edustalla aseilla varustettu soturi seisoi vahtina. Vanginvartija otti yhden avaimen avainkimpustansa ja väänsi sen oven suureen etulukkoon. Kun hän vihdoin oli saanut oven auki, avautui soukka käytävä ylöspäin menevine rappuineen tulijoille. Vanginvartija astui lyhty kädessä edellä, hänen kolme seuraajansa hänen jälissään. Kolmeko? Niin — heitä oli kolme nyt, sillä renki oli visusti hiipinyt munkkien jälessä. Kun hän oli avojaloin, olivat hänen askeleensa melkein äänettömät. Vahtia pitävä soturi ei tiennyt muuta kuin että vanginvartija oli käskenyt renkinsä seurata mukana eikä siis estänyt viimemainittua ovesta sisään menemästä.
Noin viisikymmentä rappusta kun olivat astuneet ylöspäin, kääntyi käytävä oikealle. Käytävän kulmauksen takana oli rautainen ovi, jota ainoastaan öisin pidettiin lukossa. Se oli sentähden auki nyt. Ovesta alkaen ei käytävä enää noussut ylöspäin, vaan meni noin kymmenen askeleen mitan suoraan muurin sisään, jolloin taas edellistä paljo soukempi ja matalampi ovi tuli vastaan. Tämä ovi oli lukossa, jonka tähden vanginvartija lyhtynsä valossa avainkimpustansa haki siihen kuuluvaa avainta. Sen löydettyänsä pani hän sen lukkoon ja väänsi oven auki. Nostaessaan lyhdyn ylös päänsä tasalle, puhui hän sen jälkeen: "Ehkä tässä on liian pimeä Teidän Armojenne astua sisään vangin huoneesen! Kun pidän lyhtyäni näin, niin…" Sanat tupehtuivat hänen kurkkuunsa, niin kovin hän säikähtyi ja suuttui, kun munkkien takana näki renkinsä tahraiset kasvot, se kun oli päätänsä munkkeja pitempi. "Sinä sen roikale!" — huudahti vanginvartija, kun hänen ensi hämmästyksensä oli asettunut. — "Kuka sinulle on antanut luvan tulla tänne? Ell'et heti kohta korjaa luitasi täältä, niin hirtätän sinut pihalle takaisin palattuani!"
"Tehän itse käskitte minun seurata teitä tänne, jotta tarvittaissa olisin saapuvilla. Niin ainakin olin kuulevinani!" — vastasi renki niin vahvalla äänellä, että hänen sanansa kajahtelivat käytävän holvissa. Puhuessaan loi hän yhtä mittaa silmänsä avoinna olevan oven kautta vankihuoneesen. Tuohon ilmaantuikin kohta oven kohdalle, keskelle vankihuoneen lattiaa muuan nais-olento, jonka vaaleat kasvot äkkiä kävivät tulipunaisiksi. Vanginvartijan renki näki, että nainen avasi suutansa ikäänkuin jotakin sanoaksensa, mutta sattumalta nosti renki samalla kaksi sormea huulillensa ja nais-olento vetäytyi syrjään sanaakaan hiiskumatta.