"Minäkö käskin sinua tulemaan tänne? Niinkö sanoit, heittiö?" — kiljasi vanginvartija, ollen niin suuttunut että tasajaloin hypähti käytävän kivilattialta. Sitte lisäsi hän tulisessa kiukussa: "Etkö jo tottele? Etkö lähde, kirottu kuotus?!"
"Kylläpä lähden. Mitäpä minä tiesin? Luulin teidän käskeneenne minua tänne. En suinkaan minä muutoin olisi ottanut kiivetäkseni näitä vaivaloisia, pimeitä rappusia myöten ylös" — vastasi renki vakaasti ja rupesi kapuamaan käytävää myöten alaspäin. Tämä tehtävä oli pilkkopimeässä hyvin vaikea, etenkin kun ei kummallakaan puolella ollut käsipuita, joihin olisi saanut luottaa. Vitkaan alaspäin kavutessaan puhui renki itsekseen: "Vihdoin viimeinkin onnistui minun siis saada hänet nähdä, vaikkapa vaan vähäksi hetkeksi… Vihdoin sain nähdä hänen vankihuoneensa, josta en tähän asti ole tietänyt, missä se oli… Mutta voi taivahinen ukko! kylläpä on sinne vaikea miltei mahdoton, väkivalloin tunkeutua. Pahaksi onneksi ylikerrassa!… ja tuo pikkuisen pieni paksuilla rautakangilla varustettu ikkuna likellä huoneen kattoa on — linnan pihan puolella. Mitä tehdä?"
"Tuo konna, tuo epatto, jonka onnettomuudekseni, säälivän sydämeni ääntä totellen, satuin ottamaan palvelukseeni, on niin tyhmän tyhmä ja lisäksi niin häijynkurinen, että hän saapi sapen ihmisessä puhkeamaan. Suokaa hyväntahtoisimmasti minulle anteeksi, pyhät isät, että äsken hieman tulistuin! Ottavatko, Teidän Armonne, katsoaksensa hyväksi, että suljen oven ja odotan täällä käytävässä!" Näin puhui rengin mentyä vanginvartija.
"Sinun pitää vartoman meitä tuolla, toisen oven tykönä! Anna lyhty tänne! Mutta varo kaulaas, jos huomaamme sinun kuuntelemassa!" — sanoi Herpertti-munkki astuessaan kumppaninsa keralla vankihuoneesen. Vanginvartija sulki oven heidän jälkeensä.
Lyylin kammio ei ollut niinkään huonosti sisustettu, kuin sen asemaan katsoen olisi voinut luulla. Siinä oli nimittäin hienolla verholla peitetty pöytä, kolme puhdasta karmitonta tuolia ja nurkassa siisti vuode, siistimpi kuin rikkaimmissa talonpoikais-taloissa siihen aikaan. Pöydällä seisoi vielä melkein koskematta, päivälliseksi tuotu ruoka, joka vankilan ruoaksi oli hyvää, miltei herkullista. Katon likeisestä pienestä ikkunasta pääsi ainoastaan hyvin vähän valoa sisään ja sekin vähä valaisi melkein yksinomaisesti huoneen ylistä osaa.
Munkkien sisään astuessa, istui Lyyli vuoteella, tirkistellen oveen päin. Tuo puna, jonka vanginvartijan renki oli nähnyt hänen poskillansa, oli jo melkein kokonansa kadonnut. Vähän päästä hän käsillänsä hieroi silmiänsä, niinkuin, se ihminen tekee, joka on herännyt jostakin selvästä unesta eikä vielä varmaan tiedä, näkeekö hän yhä vielä unta vai onko tosiaankin valveilla. Tämä seikka tuli hänelle kuitenkin täysin selväksi, kun hän näki munkkien astuvan sisään. Silloin palasi myös tuo rohkea, voisi sanoa ylpeä hymyily hänen huulillensa, joka lapsuudesta saakka niin suuressa määrässä oli lisännyt niiden viehätysvoimaa.
"Jumala ja kaikki hänen pyhänsä suokoot sinulle hyvää iltaa, armas lapseni?" — tervehti Herpertti-munkki, lisäten: "Vielä kerran olen tullut neuvomaan sinua sekä kuulemaan, eivätkö jo ennen niin hartaasti antamani neuvot ja opetukset ole kantaneet hedelmää sun sydämmessäs. Nyt on vielä aika otollinen katumukseen! Huomenna tutkii ja tuomitsee pyhä kirkkomme sinut julkisesti. Siksi pitää hyvä päätös sinun puoleltas olla tehtynä. Ajattele ajoissa, mitä rauhaas sopii!"
Lyyli ei vastannut sanaakaan, hän ei edes katsonut puhujaan.
"Sinä olet, ollaksesi noin nuori, ylpeä aina hävyttömyyden rajoihin saakka!" — sanoi syvällä äänellä kasvonsa peittänyt munkki, vetäen kaappunsa pääpussin alas niskaansa, jotta hänen, todellista arvokkaisuutta osoittavat kasvonsa ja korkea otsansa, joita hienot vaalean-harmaat hiukset ympäröivät, nyt tulivat näkyviin.
Kuultuaan tuon oudon, voimakkaan äänen, loi Lyyli silmänsä puhujaan. Hän säikähtyi ja punastui samassa. Niin vakaan näköistä ja kunnian-arvoisaa vanhusta ei hän milloinkaan ollut nähnyt, kuin hän tuossa, joka tuomarina seisoi hänen edessänsä, luoden läpitunkevat silmänsä häneen.