"Miksi äänes vapisee, mies? Oletko kuitenkin käynyt kuuntelemassa, vaikka ankarasti kielsin sinua sitä tekemästä?" — kysyi munkki, luoden kiivaan silmäyksen vanginvartijaan, joka äskeistä vakaammalla äänellä vastasi: "Kaikki pyhät minua auttakoot! Kuinka voipi Teidän Armonne edes ajatella sellaista minusta?"
Helposti arvattavasta syystä hän ei ruvennut kertomaan, ett'ei hän ollut jaksanutkaan hillitä uteliaisuuttansa, vaan hän, saadaksensa selkoa siitä, kuka tuo kasvonsa peittänyt munkki oikeastaan oli, oli laskeunut polvillensa käytävän lattialle ja sitte nelinryömin kämpinyt ovelle, hetken kuluttua kovin säikähtyneenä palataksensa takaisin määräpaikallensa. Äänestä oli hän tuntenut tuon oudon munkin Tuomas piispaksi; siitä tuo ääretön säikähdys, joka hänen puhuessansa vapisuttavasti oli vaikuttanut hänen ääneensä. Samasta syystä vapisi lyhtykin hänen kädessänsä hänen munkkien edellä kavutessaan alas rappusia myöten.
Jäätyänsä yksin huoneesen heittäytyi Lyyli vuoteelle. Hän oli kovin huolestunut ja vääntelihe tuskissaan. Tuomas piispan sanat olivat loukanneet häntä ja sortaneet hänen mieltänsä. Etenkin oli kaikki, mitä piispa puhui hänen äitivainajastansa, tunkenut syvälle hänen sydämeensä. Paljas ajatuskin siitä, että, hän jollakin tavoin häiritsi äitinsä rauhaa Manalassa, kauhistutti häntä. Vaan ei; — tuo ei voinut olla totta! Piispa oli vaan vetoamalla hänen kuolleesen äitiinsä pyytänyt peljättää häntä! Mitä pahaa oli hän, Lyyli, tehnyt että kuolleiden rauha sen kautta tulisi häirityksi? Lyyli ei huomannut itseänsä syylliseksi ainoaankaan omaatuntoa loukkaavaan tekoon. Että hän oli luopunut pyhän neitsyn ja noiden muiden pyhien palveluksesta Hämäläisten vanhojen jumalien puoleen, siitä ei hänen omatuntonsa häntä ollenkaan soimannut. Siinä hän luuli tehneensä aivan oikein. Sillä löytyikö ilkeämpiä ihmisiä kuin nuo kristityt, jotka häntäkin orpo-raukkaa näin sydämettömästi vainosivat? Miksi pitivät häntä vankeudessa, häntä, joka oli niin turvaton kuin taivaan linnut? Lyyli muisti nyt kotinsa, muisti kuinka hänen enonsa Tavela ennen hellästi ja väkevästi oli häntä suojellut ja turvannut. Nyt oli hänkin kuollut ja jättänyt hänet yksin maailmaan. Kyynelten tähän saakka jäätynyt virta heltyi vihdoinkin nyt; Lyyli rupesi katkerasti itkemään.
Mutta pianpa hän tuon pienen ikkunan kautta oli kuulevinaan hiljaista, etäältä kaikuvaa laulua, jonka epävakainen sävel hänestä oli tuttu. Hän pyyhkäisi kyynelet silmistänsä ja alkoi tarkasti kuunnella. — Hän ei voinut erhettyä! Olipa tuo sama laulu, jonka hän kerran ennen oli kuullut Tammerkosken rannalla, ja olipa äänikin, joka lauloi, sama kuin silloin, ja sanatkin samat:
"Miks' itket, neito, ollen surullinen:
Viel' eloss' ompi ylkäs miehuullinen!
Ma luoksensa nyt riennän. Huomenna
Hän sinut vaivoistasi pelastaa".
Mitä laulaja lisäksi lauloi, sitä Lyyli ei kuullut, sillä laulu etäytyi nyt niin kauaksi, ett'ei hän enää voinut selittää sanoja. Kummallista! Olipa tuo Viison, hänen kasvinkumppalinsa ääni! Olisiko Viiso häntä etsimässä? Lyylin mieleen muistui nyt tuo hahmokin, jonka hän äsken oli nähnyt käytävässä. Vielä kummallisempaa! Lyyli ei tiennyt mitä ajatella, mutta kuitenkin hän näitä hämäriä asioita taukoamatta mietti ja uudestaan mietti, siksi että Unetar vihdoin ripoitteli valmuvettä hänen väsyneille silmälautasillensa ja hänen päänsä vaipui alas vuoteelle ja hän nukkui.
Vanginvartijan renkikin oli uudestaan ryhdyttyänsä työhön kuullut tuon saman laulun linnan lahdelta päin ja hän oli kavahtanut sitä kuunnellaksensa. Sen ohessa vaipui hän syviin mietteisin, joista vasta heräsi, kun kuuli vanginvartijan ja munkkien askelten äänen pihalla.
Ohimennen loi Herpertti-munkki taaskin terävän katseen renkiin, joka kuuli hänen sanovan vanginvartijalle: "Tuo renkisi muoto ei minua ensinkään miellytä. Pidä häntä kovassa kurissa, sen neuvon annan sinulle."
Pidettyänsä munkkien ratsujen suitsista kiinni heidän astuessansa satulaan, seurasi vanginvartija noikaten ja syvään kumartaen heitä aina linnan sillalle saakka. Kun hän sieltä palasi pihalle, oli hänellä kaksi jäykän näköistä soturia mukana. Hän oli niin julmistunut, että huulensa vaahtoilivat. Hänen pelkonsa ja hämmästyksensä olivat nyt asettuneet, mutta siihen että hän Tuomas piispan saapuvilla ollessa menetti kaiken malttinsa ja suuttui silmittömästi, oli renki-lurjus ollut syynä, ja siitä oli hänen nyt ankarasti rankaiseminen häntä.
"Kirottu tolvana!" — huusi hän. "Ai'onpa nyt löylyttää sinua niin, että kaikki pahan-elkiset kurit lähtevät sinusta! Miehet, sitokaa hänet kiinni hirsipuuhun!" Hirsipuu seisoi, niinkuin melkein kaikissa senaikuisissa linnoissa, melkein keskellä pihaa. Soturit tarttuivat renki-raukkaan ja taluttivat häntä hirsipuulle, johon he nuorilla sitoivat hänen kätensä ja jalkansa kiinni niin kovasti, että veri musteni hänen kynsiensä alla. Renki ei tehnyt vastarintaa eikä hiiskunut sanaakaan, vaan katseli tylysti maahan. Vanginvartija kävi sill'aikaa noutamassa raippoja, joita hänellä aina oli runsaasti varalla. "Lyökää nyt!" — käski vanginvartija, antaen raipat sotureille, jotka riisuivat takit päältänsä, voidaksensa oikein kunnollisesti tehdä tehtävänsä. Sitte alkoivat seisoen toinen kummallakin puolella hirsipuuta julman työnsä, iskein vuorotellen. Kauan oli ruoskimista kestänyt, mutta ruoskitun huulilta ei ollut lähtenyt pienintäkään tuskan huutoa. Kuitenkin olivat hänen pyövelinsä olleet kuulevinansa kirskunaa siitä, kun hän kovasti kiristi hampaitansa. He taukosivat lyömästä henkeään vetääksensä.