"Tuo mies on sitkeä kuin tervaskanto! Me olemme jo lyöneet enemmän kuin puolet raipoistamme pirstoiksi, mutta tuo vaan ei sanaakaan hiisku!" — intti toinen heistä.
"Se on selvä todistus siitä, että olette iskeneet liian hempeästi!
Lyökää kovemmin!" — kehoitti vanginvartija.
Soturit alkoivatkin taas uudestaan sivaltaa. Jonkun minuutin kun olivat sitä tehneet, huudahti se heistä, joka äskenkin oli puhunut: "Laatkaamme jo lyömästä! Luulenpa että hän on mennyt tainnoksiin."
Tätä asiaa nyt tutkittiin. Rengin silmät olivatkin ummessa ja hänen päänsä oli pudonnut alas rintaa vastaan. Sen nähtyänsä irrottivat soturit köydet, joilla rengin kädet ja jalat olivat hirsipuuhun sidotut; niinkuin kuollut ruumis romahti ruoskittu alas hirsipuun juurelle.
"Maatkoon kelvoton tuossa! Eihän se siinä viluhun kuole, mutta jos kuolisikin, eipä kukaan mokomaa kaipaa!" — sanoi vanginvartija, vetäen suunsa leveään irvinauruun.
Sen jälkeen ilmoitti hän, että Herpertti-munkki yöksi oli käskenyt hänen asettaa pihalle kymmenen miestä vankilan oven eteen ja valleille kahta vertaa enemmän vartioita kuin tavallisesti. Linnan Vipusilta oli heti nostettava ylös.
Kun kaikki nämät asiat oli pantu toimeen, läksi vanginvartia levolle. Hän oli purkanut koko kiukkuvaransa renkiinsä, jotta hän nyt oli tyytyväinen ja nukkui sen vuoksi hyvin rauhallisesti.
Noin keskiyön aikana nousi hirsipuun juurella makaava, sotureiden ruoskima renkimies äkkiä istualle. Hartaasti etsivät hänen silmänsä erästä pientä ikkunaa linnan ylikerrassa. Siihen ne takertuivat kiinni pitkäksi ajaksi. Vihdoin loi hän ne linnanpihan äärimmäiseen soppeen, jossa vankilan ovi oli. Hän näki siellä joukon miehiä, jotka, pitäen aseitansa polvien nojassa, laskivat juttuja keskenään, sen ohessa tuon tuostakin ääneen nauraa hohottaen.
Renki konttasi nyt nelinryömin halkopinon tykö ja otti sieltä köyden, jonka hän oli kätkenyt kahden halkokarkun rakoon. Sitte hiipi hän visusti linnan pihan oikealla puolella olevasta pienestä portista ulos. Tätä porttia pidettiin tavallisesti öisinkin auki, sillä siitä kulki tie ulos vallille. Hänen onneksensa ei ollut vartiaa vallilla portinvastaisella kohdalla. Aurajoki siinä huuhtoi vallin juurta. Päästyänsä ylös vallille, sitoi renki köyden toisen pään erääsen kiveen kiinni ja laski sitte köyden visusti vallia myöten alas jokeen. Sen jälkeen laskeusi hän tätä köyttä myöten vallin juurelle. Siinä oli vettä tuskin polviin saakka. Painaen selkänsä — vallia vastaan, kulki hän nyt varovasti sivuttain lähellä olevaa rannan kaistaletta kohti. Sinne ehdittyänsä heittäytyi hän taas maahan ja mateli nelinryömin pitkin rantaa, siksi että pääsi erään pienen niemekkeen taakse varjoon. Hän hengitti nyt helpommin. Vaarallinen oli hänen matkansa ollut. Vallin juurta myöten polvia myöten vedessä astuessaan oli hän kuullut vartiain yskähdyksiä vallilta, mutta ei kukaan ollut häntä huomannut. Suureksi avuksi oli hänelle se seikka, että auringon laskettua lounastuuli oli melkoisesti ruvennut puhaltamaan, jotta aaltojen loiskina vallia vastaan voitti hänen askeltensa synnyttämän pulinan.
Niemekkeen takana oli useoita saaristolaisten veneitä, jotka kotimatkallansa kaupungista olivat jääneet siihen yöksi. Niiden omistajat makasivat syvässä unessa. Renki astui yhteen veneesen, jossa oli neljä miestä. Nekin makasivat, mutta eivät olleet nukuksissa. Matalalla äänellä kuiskasi renki sille heistä, joka makasi keulassa ja nyt kohotti päätänsä: "Minä tuon ikäviä sanomia. Meidän on ihan mahdoton tunkeutua vankilaan ja yleensä mahdoton saada mitään aikaan linnassa. Toisaalle täytyy meidän muuttaa pelastushankkeemme. Kuinka monta teitä nyt kaikkiansa on Turussa taikka Turun tienoilla?" "Noin neljäkymmentä, arvaan ma" — vastasi veneen keulassa makaava mies.