"Hyvä. Kokoontukaatte kaikki yhdeksännellä tunnilla huomenna aamulla siihen paikkaan kaupungin rajan ulkopuolella, jossa Maarian ja Nousiaisten kirkoille menevät tiet toisiinsa yhtyvät, aseet kätkettyinä vaatteittenne alle. Luulenpa, että vankeja huomenna siihen aikaan aiotaan kuljettaa kirkkoon, siellä julkisesti tutkittaviksi. Olkaa silloin valmiit viipymättä noudattamaan käskyjäni! Pitäkää silmänne ja korvanne auki! Vaan jos hänen pelastuksensa silloinkin näyttää tuiki mahdottomalta, täytyy meidän se vieläkin heittää toistaiseksi, sillä emme saa mahdottomia yrittämällä tehdä pelastuksen mahdollisuutta mahdottomuudeksi. Älkää siis minun käskyttäni väkivaltaan ryhtykö! — Voi Viiso, jos sinulla olisi jotakin lievittävää voidetta hirveästi kirventelevälle seljälleni, niin olisin sinulle kaiken aikani kiitollinen siitä!"
"Mikä sinun selkääsi vaivaa ja mistä syystä sitä kirvelee?"
"Sidottuansa minut kiinni, hirsipuuhun ovat he lyöneet ja ruoskineet minua niinkuin koiraa!" — vastasi vanginvartijan renki, mutta hänen sitä sanoessansa vapisi hänen äänensä vihasta ja hänen silmänsä tuikkailivat niin tulisina, että Viiso oli häntä säikähtyä.
"Vaan nyt pitää minun taas mennä!" — lisäsi hän, pyyhkäisten kädellänsä otsaansa, niinkuin olisi hän tahtonut pyyhkäistä siitä vihan pilvet pois.
"Mihin sinä menet?"
"Linnaan takaisin."
"Miksikä lähdet sinne, jossa he sinua lyövät ja pieksevät? Sanoithan juuri, että pelastushankkeet muutetaan toiseen paikkaan."
"Niinpä muutetaankin, mutta sittekin täytyy minun mennä linnaan takaisin. Epäluulon syntymistä vanginvartijoissa ja vartijaväessä pitää kaikin mokomin välttää. He älkööt saako aavistustakaan siitä, että ollaan hankkeissa häntä pelastaa; — vaikka heidän varovaisuudestansa päättäen voisi luulla, että heillä jo on jonkinmoinen aavistus siitä. Ja kuinka minä muuten saisin tiedon heidän puuhistansa ja toimistansa, ellen olisi heidän palveluksessansa? Kyllä minun täytyy palata takaisin linnaan, vaikkapa he toistamiseenkin minua ruoskitsisivat. Joudu sinäkin toimeesi! Hyvästi!"
Tämän sanottuansa palasi vanginvartijan renki linnaan samaa tietä kuin oli tullutkin. Vaikein tehtävä oli hänellä tällä paluumatkalla kapuaminen köyttä myöten ylös vallille, sillä hänen selkäänsä kovasti aristi. Onnellisesti hän kuitenkin pääsi ylös vallille ja yhtä onnellisesti siitä linnan pihalle. Kätkettyänsä köyden halkokarkkujen rakoon, kömpi hän taas hirsipuun juurelle, johon heittäytyi, pää vankilaan päin, pitkäkseen.
Mutta hän ei yrittänytkään nukkumaan, vaan tirkisteli yhtä mittaa tuohon pieneen ikkunaan linnan ylikerrassa. Yö kului, päivä koitti, mutta nouseva aurinko näki hänen silmänsä yhä vielä samaan ikkunaan suunnitettuina. Vasta silloin vaipui hänen päänsä maahan, kun vanginvartija aamulla tuli ulos pihalle.