Lukija on epäilemättä arvannut, ett'ei vanginvartijan palvelukseen antautunut mies ole kukaan muu kuin Hatanpään Heikki. Mutta millä tavoin oli Heikki pelastunut Nokian virran pyörteistä ja kuinka oli hän nyt täällä?
Syntyneenä ja kasvaneena Pyhäjärven rannalla oli Heikki jo pienenä poikana oppinut uimaan. Hyviä uimareita ja sukeltajia pidettiin suuressa kunniassa, jonka tähden nuorukaiset tätä mainetta saavuttaaksensa kesä-aikana kilvoin metelöivät Vellamon vesissä. Hatanpään Heikki oli tässäkin suhteessa muita ikäkumppaneitansa etevämpi.
Kun hän tuona onnettomuuden päivänä hevosinensa syöksähti virtaan, oli hän jo edeltäpäin irroittanut jalkansa jalustimista, ollaksensa vapaa ja valmis sukeltamaan. Jouduttuansa veden alle, sukelsi hän niin syvälle, ett'ei ahdistajansa voineet nähdä häntä, ja alkoi uida myötävirtaan. Kun hänen suuri uimataitonsa näin yhdistyi virran väkevään voimaan, kulki hän eteenpäin oikein huimaavaa vauhtia. Melkein samana hetkenä kuin hänen hevosensa kohosi pyörteiden harjalle, kohosivat Heikinkin kasvot virran pinnalle, mutta niin pitkän matkan päässä siitä paikasta, jossa hän oli heittäytynyt virtaan, ett'ei hänen takaa-ajajillensa juolahtanut mieleen silmillänsä etsiä häntä sieltä. Eikä hän virran pinnalla kauvemmin viipynytkään kuin hetken vaan, henkeä vetääksensä, jonka jälkeen hän taas sukelsi veden alle. Näin tehtyänsä vielä toisen ja kolmannenkin kerran, nousi hän virtaan pistäytyvän niemen takana maalle.
Näin onnellisesti pelastuneena Vellamosta, alkoi hän metsien kautta astella Tammerkoskea kohti. Tällä matkalla tapasi hän useita pakenevia Hämäläisiä, joiden joukossa muutamia omia alustalaisiansakin sekä Viison. Heidän kanssansa neuvotteli hän niistä hankkeista, joihin Lyylin pelastamiseksi oli ryhdyttävä.
Vakoojain kautta saatuansa kuulla, että "kultainen ritari" oli lähtenyt Turkuun, päätti Heikkikin metsäpolkuja myöten lähteä sinne. Kaksi Hatanpääläistä otti hän seuraajikseen matkalle. Viisolle antoi hän käskyn koota niin monta pakenevaa Hämäläistä kuin mahdollista ja niiden kanssa jälestäpäin tulla Aurajoen suutienoille.
Turkuun oli Heikki saapunut auringon laskun aikana samana päivänä, jolloin Tuomas piispan sotajoukkojen oli onnistunut karkoittaa Karjalaiset sieltä. Seuraavana aamupäivänä oli Viiso väkinensä ehtinyt matkansa perille.
Kahdeskymmenes luku.
Ilkeimmät ja äreimmätkin ovat levollisen ja rauhallisen yön kuluttua, makeasti ja pahoja uunia näkemättä maattuansa, aamulla tavallisesti hilpeämmällä ja sävyisämmällä tuulella kuin muulloin. Niinpä vanginvartijakin tänä aamuna.
Nähtyänsä renkinsä vielä makaavan hirsipuun juurella lähestyi hän häntä ja sanoi äänellä, joka oli olevinaan ystävällinen: "Mitenkä nyt jaksat, poikarassu? Nouseppas jo ylös! — Tuota tuollaista saapi toisinaan kokea ja kestää, ennenkuin on virkatoimituksiin oikein perehtynyt. Mutta se on opiksi. Selkäsauna siittää järjen ja järki siittää ymmärryksen ja taidon. Ei kenestäkään milloinkaan ole tullut kunnollista vanginvartijaa, ell'ei hänen selkäänsä kertaa kaksi oikein kelpo tavalla ole pehmitetty. Tullos sisään suojaasi nyt, niin käsken Maija muorin hieromaan selkääsi viinalla ja saippualla. Sehän puree kuin käärmeen kieli ja parantaa paikalla paksumpainkin ruoskien tekemät vammat. Hei mies! Äläpäs nyt enää siinä poloisena kauvemmin veny!"
Heikki kohousi istumaan, kiristellen hampaitansa. Nyt vasta aristikin hänen selkäänsä oikein kovasti, kun hän muutaman tunnin oli maannut alallansa. Päästäksensä seisaalle täytyi hänen luottaa käsillänsä hirsipuuhun.