"Kylläpä huomaan" — puhui vanginvartija — "ett'ei sinussa ole halkotaakkojen tekijää tänään. Mutta koska useimmat niistä jo ovat valmiit, niin voinhan loput tehdä itse. Peijakas, ett'ei ole noita Hämäläis-lurjuksia toista vertaa enemmän, että olisi voitu saada tuo kummallinen juhlasaatto vähän suurenmoisemmaksi! Sellaista ei olekkaan pitkään aikaan nähty, niin että kyllä kaiketi nyt kokoontuu väkeä oikein kosolta. Tietysti täytyy minunkin ottaa osaa juhlasaattoon — johtajana ja järjestäjänä. Mitäs siitä muutoin tulisikaan? Minutta he eivät voi saada mitään kunnollista aikaan. Harmillista, että panit tuon pienen, terveellisen muistutuksen niin pahaksesi, ett'ei sinua auta ottaa mukaan! Kunniani ja virkani arvo vaatisivat, että palvelijani nöyrästi astuisi jälessäni. Pyövelilläkin, joka myös kuuluu juhlasaattoon, on aina kaksi, toisinaan kolmekin palvelijaa mukanansa, vaikk'ei hän ole minun arvoiseni mies. — Mitenkä tästä pulasta pääsenkään? Eihän nyt hopussa saa sopivaa miestä palkatuksikaan."
"Kyllä minä tästä siksi toinnun, kun nyt vaan saan lääkkeitä selkääni!" — huudahti Heikki iloissaan siitä, että hänen näin vaikeudetta onnistuisi päästä osanottajaksi saattoon. Itsekseen oli hän jo laskenut ja miettinyt, kuinka työläs hänen olisi ollut kipeällä selällänsä köyttä myöten kiivetä alas vallilta.
"Sinäkö? Tokko toki toinnutkaan tarpeeksi asti? Näetkös — se ei käy laatuun, että sinä tulla lotkottelet jälessäni koukkuselkänä ja kyyristyneenä kuin vanha akka. Ei, se ei käy ensinkään laatuun. Minä tiedän, että ylpeän teloittajamme rengit astuvat pystysuorina kuin seipäät; minun palvelijallani pitää olla vähintänsä yhtä hyvä ryhti kuin heilläkin, mutta oikeastaan parempikin, siihen katsoen, että minulla on korkeampi virka-arvo kuin heidän isännällänsä!"
Heikki vakuutti, että hän jalon ryhdin puolesta pysyisi teloittajan renkien vertaisena, jos suotaisiin hänen rauhassa lääkitä itseänsä siksi kunnes lähtö tapahtuu.
"Täytyyhän tuota koettaa! — Tarkalleen yhdeksännellä tunnilla lähdetään linnasta; niin on Tuomas piispa määrännyt. Siksi pitää kaikki olla valmisna ja selkäsi terve. Käykäämme nyt Maija muorin luo!"
Täsmälleen kello yhdeksän läksikin sangen omituinen saatto linnasta. Edellä ratsasti viisikymmentä piispan ratsumiestä täydessä sota-asussa. Heidän perässänsä astui pyöveli elikkä teloittaja jalan. Hän oli puettu pitkään tulipunaiseen mantteliin ja päässä oli samankarvainen korkea huippulakki. Oikeassa kädessään kantoi hän kirkkaaksi kiilloitettua teloituskirvestä. Teloittajan perässä kulki kaksi hänen renkiänsä, kummallakin köysi kainalossa. Muutaman askeleen päässä heistä käveli Lyyli, lumivalkoisiin vaatteisiin puettuna.
Hän oli avopäin ja hänen kauniit, tuuheat kultakutrinsa valuivat vapaina alas hänen hartioillensa. Heleä puna rusoitti kumpaistakin poskipäätä; muuten olivat hänen kasvonsa sangen vaaleat. Tuo hänelle omituinen ylpeä hymy oli nytkin hänen huulillansa. Hänen käytöksensä oli jalo ja peloton ja hän katseli rohkeasti ympärillensä. Lyylin perässä tulivat Nokian tappelussa vangiksi otetut Hämäläiset pitkissä valkoisissa mekoissa ja avopäin. Kullakin heistä oli köysi kaulassa ja raskas halkotaakka seljässä, samat halkotaakat, joidenka valmistamistoimissa Heikki edellisenä iltana oli askaroinnut. Nämät halkotaakat olivat vanginvartijan tahdon mukaan tehdyt niin ylenmäärin suuriksi ja painaviksi, että moni kantajista oli vähässä vaipua kantamuksensa alle. Silminnähtävä oli, etteivät kaikki jaksaisi kantaa niitä aina pyhän Maarian elikkä Räntämäen kirkolle asti, jonne nyt oltiin matkalla. Useampien päästä valui jo tuskan hiki, kun olivat ehtineet muutamia satoja askeleita eteenpäin. — Vangittujen Hämäläisten perässä astui arvokkain askelin, avainkimppu vyössä, vanginvartija juhlapuvussaan. Että tieto ja tunto hänen virkansa arvosta ja tärkeydestä täytti koko hänen sydämensä, sen saattoi hänen ulkomuodostansakin nähdä: kulkien vankkana ja totisena loi hän katseensa suoraan eteensä, eikä ollut huomaavinaankaan ihmisjoukkoja, jotka seisoen tien varrella uteliaasti katselivat saattoa. Hänen jälessänsä tuli Heikki, edeltäpäin annetun lupauksensa mukaan suorana hänkin, mutta muuten asunsa puolesta hyvin kurjan näköisenä, etenkin kun hän, valittaen hampaankolotusta, oli sitonut paksun liinan kasvoillensa. Kun hän vielä lisäksi oli vetänyt vanhan patalakkinsa alas silmille, niin olisi kenen hyvänsä ollut mahdoton tässä asussa tuntea häntä Hatanpään rikkaaksi isännäksi. Heikki oli kovin tuskistunut. Kävellessään loi hän levottomasti, vaikka salaa, silmänsä molemmille puolin tietä. Mutta häntä rasittava tuska oli enemmän hengen kuin ruumiin tuskaa. Niin kovin oli hänen mielensä levoton ja hänen sydämensä huolestunut, että hän tuskin ensinkään tunsikaan kipua seljässänsä. Tuo hänen perässänsä ratsastava, lähes sata miestä vahva ratsujoukko masensi hänen mielensä ja teki kaikki hänen toiveensa mitättömiksi, saattaen hänet epätoivon vaiheille.
Jo ennenkuin saatto ehti siihen tienristeykseen, jossa Nousiaisten kirkolle ja siitä pohjoisempaan kulkeva tie yhtyi linnasta Räntämäen kirkolle vievään tiehen, oli sen kerta täytynyt pysähtyä syystä, että muutamat Hämäläisistä halkotaakkoineen väsymyksestä vaipuivat maahan. Väsyneiden suotiin muutamia minuuttia levähtää, jonka jälkeen soturit, hosuen heitä aseillaan, pakoittivat heitä käymään eteenpäin. Saaton ehdittyä mainitun tien risteykseen, tapahtui taas samoin. Vanki-raukkojen voimat olivat kokonaan lopussa. He vannoivat pyhästi, ett'eivät he enää jaksaneet kantaa raskaita halkotaakkoja, vaikkapa he kohta paikalla tapettaisiinkin. Etujoukon päällikkö antoi sentähden sen käskyn, että kaikki taakat tehtäisiin puolta keveämmiksi; toiset puolet halkoja olivat heitettävät maantien ojaan. Vanginvartija piti tätä käskyä julkeana loukkauksena virka-arvoansa ja kunniaansa vastaan. Hän riiteli ja kiroili, väittäen ett'ei yhdenkään vangin selkäluu vielä ollut taittunut, mutta hänen väitöksiänsä ei otettu huomioon.
Saaton siihen pysähtyessä, näki Heikki Viison merimiespukuun puettuna seisovan maantien varrella, silmät luotuina häneen. Väkensä hän oli jakanut kahteen osaan, asettaen yhden kummallekin puolelle tietä. Ainoastaan vilkaisemalla katsoi Heikki Viisoon, jonka jälkeen hän jylhästi loi silmänsä maahan, pudistaen päätänsä merkiksi, että koe pelastaa Lyyliä nyt tässä olisi pelkkää hulluutta. Mutta Viiso olisi tuota merkkiä saamattakin itse tajunnut asian laidan, nähdessään, että tuossa oli lähes puolitoistasataa miestä hänen rakasta emäntäänsä ja kasvikumppalinsa vartioitsemassa.
Kun taakat olivat kevennetyt, lähdettiin taas matkaan ja nyt saapui saatto enemmättä vastuksetta onnellisesti Räntämäen kirkolle. Sinne oli määrättömän suuri joukko rahvasta kokoontunut ja joka hetki tulvasi sinne yhä vielä kansaa lisään. Nyt samoin kuin vihkimisjuhlassa laskettiin kirkkoon ainoastaan niin monta ihmistä, kuin tila salli. Muiden täytyi jäädä kirkon pihalle. Piispan ratsumiehet ylläpitivät nytkin tarkkaa järjestystä, jott'ei mitään onnettomuutta tungoksen tähden tapahtuisi.