Nyt tuotiin Lyyli kirkkoon. Kalliit ja loistavat alttarikoristukset, nuo muhkeat, kullatuilla kehyksillä varustetut pyhän Maarian ja muiden pyhien kuvat ja alttarilla palavien vahakynttilöiden loiste häikäisivät Lyylin silmiä niin, että hän luuli johonkuhun tarulinnaan tulleensa. Hyvältä hajahtava pyhä savu, joka hienoina pilvihattaroina tuprueli ylt'ympäri kirkkoa, hurmas hänen hermojansa. Kun hän katsoi noihin alttarilla istuviin, juhla-asuun puettuihin arvokkaan-näköisiin piispoihin ja heidän mahtavaan seurueeseensa, valtasivat oudontapaiset kunnioituksen ja pelvon tunteet hänen mielensä ja häntä rupesi vapisuttamaan. Kainosti loi hän silmänsä lattiaan eikä tohtinut niitä pitkään aikaan nostaa siitä. Mutta kun hän ne kohotti, loi hän ne polvistuneisiin kansalaisiinsa.
Helppo oli hänen kasvoissansa pikaisesti vaihtelevista väreistä arvata, että väkevät, ristiriitaiset tunteet kuohuivat hänen povessansa hänen heitä katsellessansa. Hän punastui ja vaaleni vaihdellen. Vihdoin saivat vihan tunteet säälin tunteista täydellisen voiton. Hänen silmänsä säteilivät kiukun tulta ja hän kääntyi ylenkatseena pois heistä. Tämä kova suuttumus karkoitti pelvon ja ujouden Lyylin povesta; hän kohotti ruumiinsa täyteen mittaansa ja katsoi rohkeasti tuomareihinsa. Tuo ylpeä hymy hänen huulillansa muuttui melkein uhkaavaksi.
Mutta kansleri puhui: "Ahkerasti on Herpertti veli opetuksilla, sanoilla ja rukouksilla tehnyt työtä sinun hyväksesi, tyttö, saadaksensa sinua palajamaan kirkon autuaalliseen helmaan, mutta sinun ylpeytesi ja uppiniskaisuutesi kautta ovat kaikki ponnistuksemme menneet hukkaan. Sinä olet siis ansainnut kuoleman, mutta katsoen sinun nuoruuteesi on Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispa päättänyt olla niin armollinen sinua kohtaan, että sallii sinun elää, jos nyt tänä hetkenä osoitat katumusta ja lankeat polvillesi rukoilemaan armoa."
Kansleri oli tuskin laannut puhumasta, kun "kultainen ritari" nousi seisaallensa ja loihe Saksan kielellä lausumaan: "Minä tarjoudun tuon nuoren tytön puolustajaksi ja vaadin, että minua sellaisena tunnustetaan! Aikomukseni ei ole kieltä pieksemällä monenmutkaisten lakiverukkeiden kautta häntä puoltaa, eikä minulla siihen olekkaan kykyä, mutta miekallani tahdon kenelle hyvänsä selvällä ja helposti ymmärrettävällä tavalla todistaa, että hän on jalo ja arvossa pidettävä tyttö!"
Molemmat piispat loivat suuttuneen katseen ritariin ja kansleri kiiruhti sanomaan: "Tämä asia on kokonaan kirkon ratkaistava; älkää siihen sekaantuko, sillä siihen sekaantumalla vedätte kirkon kirouksen päällenne. Varokaa itseänne kirkon arvoa loukkaamasta, herra ritari!"
"Minä en pyydä kirkon arvoa loukata — kaikki pyhät varjelkoot minua sitä tekemästä! — mutta sanojani en syö, vaan tahdon ne todistaa tosiksi! Tässä on hansikkaani!" Ritari heitti toisen hansikkaansa kirkon lattialle Lyylin jalkojen eteen.
"Ritari!" — huudahti kansleri — "tämä on kirkon pyhyyden loukkaamista!"
"Minä olen nähnyt kristittyjen ritarien itse pyhän isän paavin läsnä ollessa heittävän hansikkaansa viattomasti syytettyjen jalojen naisten jalkain juurelle merkiksi siitä, että tahtoivat heidän kunniaansa puolustaa. Olenpa itsekin niin tehnyt" — vastasi "kultainen ritari".
"Mutta huomatkaa, herra ritari, eroitus: ne olivat kristityitä naisia, mutta tämä on pakana, johon tavalliset kristilliset lainsäännöt eivät ulotu! Pannan uhalla käsken teitä visusti istumaan paikallanne!"
Kun kansleri mainitsi pannasanan, teki ritari hämmästyneenä ristinmerkin rinnallensa eikä enää uskaltanut sanaakaan hiiskua. Kääntyneenä Lyyliin sanoi kansleri käskevällä äänellä: "Lankea polvillesi, tyttö, ja rukoile anteeksi!"