"Sanomattasikin tiesimme, että musta Tuomas vielä on elossa, mutta emme häntä pelkää", — vastasi Hatanpään Heikki.
"Niin, olkaatte pelkäämättä, hupsut!" — ilkkui Paavo.
"Mieti, mitä sanot, taikka tukitsen parjaavan suusi ijäksi päiväksi!" — huudahti Hatanpään Heikki suuttuneena ja tarttui puukkonsa varteen. Mutta vanha Tavela pidätti häntä ja lausui? "Juhlan rauhaa et saa häiritä! Ole moisen miehen kuin Hieraniemen Paavon sanoja pahaksesi panematta: koiran haukunnasta eivät viisaat suutu, tuskin sen puremisestakaan kiivastuvat."
Hieraniemen Paavo ponnisti kaiken mielenmalttinsa rauhoittuakseen ja kätkeäkseen vihansa sydämeensä. Tämä onnistuikin hänelle sangen hyvin. Yksin hänen terävät silmäyksensä todistivat sitä kiukkua, joka raivoisana hehkui hänen povessansa. Näitä vihaisia silmäyksiä lukuunottamatta olisi voinut luulla häntä täydellisesti tyyntyneeksi, sillä aivan rauhallisella äänellä hän vastasi: "Arvoisa Tavela! Nyt ette puhuneet niin viisaasti, kuin teidän on tapanne puhua, sillä unhoitittepa tykkänään sen tosi asian, että moni kelpo mies on heittänyt henkensä koiran puremasta haavasta. Sen lisäksi te melkoisesti erehdyitte sanoessanne minua koiraksi. Olittehan isäni Vuokin ystävä ja tiedätte, että hän aikoinansa oli uljas ja jalo mies. Mitenkä voisi olla mahdollista, että koiran pentu syntyy sellaisesta juuresta?"
Vanha Tavela katsoi kummastuen Paavoon. Hänen oli vaikea käsittää, että se mies, joka nyt tyynellä ja kohteliaalla äänellä puhutteli häntä, ja äskeinen raivoisa parjaaja oli sama henkilö. Mutta tottahan tuo kuitenkin oli. Seisoihan tuossa hänen edessänsä Paavo täysin rauhoittuneena, häveliäästi luoden silmänsä maahan ikäänkuin merkiksi siitä, että hän kovasti katui äskeistä sopimatonta käytöstänsä.
Leppymystä osoittavalla äänellä sanoi vanhus: "Taisin minäkin äsken liiaksi kiivastua — mutta siihen oli ivasi ja ilkkusi syynä. Hyvä on ettäs kadut äkkipikaisuuttasi! Enhän minä tahtoisi olla riidassa toverini Vuokin pojan kanssa. Jos suostut, niin on sovinto meidän välillämme taas tehty." Vanha Tavela tarjosi Paavolle kätensä, johon Paavo heti hellästi tarttuikin, lausuen:
"Enkö mielelläni suostuisi sellaiseen, isä vainajani vanhan toverin tekemään ystävälliseen ehdotukseen. Suuressa arvossa pidän teidän ystävyytenne nauttimista ja kovin olen suuttunut itseeni siitä, että tulin teidän mielenne pahoittaneeksi. Tuhmasti olen todellakin käyttäytynyt, oikein poikamaisesti. Hyvin nyt käsitän ja ymmärrän, että äskeinen riita syntyi minun typeryyteni kautta. Olisihan minun pitänyt ajatteleman, ett'ei minussa ole Lyylin kosijaa, että minulta puuttuu siihen vaadittavia rikkauksia ja tarpeellista mainetta."
"Nyt puhut oikein järkevästi, nuori ystäväni. Isäsi Vuokin viisaus astuu esiin sanoissasi. Löytyyhän, niinkuin jo äsken sanoin, maassamme tarpeeksi asti vähemmän mahtavia tyttäriä kuin Lyyli, joidenka keskuudesta voit valita itsellesi sinulle sopivan emännän" — väitti ukko Tavela hyvillä mielin.
Tulinen puna lensi Paavon poskille ja katosi taas samana hetken.
"Tuota viisasta neuvoa ja muistutusta en milloinkaan eläissäni unhota, en hetkeksikään pane mielestäni pois! Sen pyhästi vannon kautta suojeluspyhäni, pyhän Henrikin!" — vakuutti hän innostuneena.