Ukko Tavelan muoto synkistyi.
"Mitenkä? Kautta pyhän Henrikin! — Oletko kristitty? Etkö vielä ole luopunutkaan tuosta kirotusta uskosta?" — huudahti hän kiivaasti.
Hieraniemen Paavo rupesi nauramaan, mutta kun nauru oli tarttua hänen kurkkuunsa yskähti hän useammat kerrat peräkkäin.
"Olipa tuo hullunkurista! Vannoinko todellakin pyhän Henrikin nimen kautta? Sitähän tuo tottumus kulta saa aikaan! Vanhat valat, joita lapsuudessamme opimme, pujahtavat syljen kanssa suuhun", — lausui hän sitte.
"Sinä olet siis luopunut kristin-uskosta?" — kysyi ukko.
"Eihän siinä ollut paljon luovuttavaa, kun en milloinkaan olekkaan ollut kristitty muuta kuin nimeksi. — Mutta johtuu taas mieleeni sama asia, josta äsken suuttuneena ollessani puhuin. Tuomas piispa on vielä hengissä ja ihan terve. Tuossa huhussa, että hän äkkiä olisi kuollut halvaukseen, ei ollut pienintäkään perää."
"Sen jo mekin tiedämme. Kiitollisuuden velassa kuitenkin olemme sille, joka pani tuon huhun liikkeelle, sillä muutoin ei olisi päätös kristittyjen surmaamisesta niinkään pian tullut tehdyksi. Nyt on tuo työ tehty, toimi täytetty, joka onkin varsin hyvä" — sanoi Tavela ja hänen kasvoissansa kuvautui tätä sanoessansa sellainen sydämen kovuus, jommoista hänestä, häntä tavallisissa oloissa katsellessa, ei olisi voinut uskoa.
"Vaan ettekö luule, että Tuomas piispa kovin kostaa kristin-uskovaisille tapahtuneen surman?" — kysyi Paavo.
"Tietysti hän kaikki voimansa ponnistaa tähän koston työhön."
"Kerrotaan, että hän on koonnut määrättömän suuria sotajoukkoja
Turkuun. Hänellä lie ollut aikomus taas lähteä sotaretkelle
Karjalaisia ja Suurta Novgorodia vastaan."