"Ei olekkaan, se on kyllä totta… Hm… Mutta eihän tuo, Arvo kulta, olisi minun syykseni luettava, jos tuollaisia muhkeita kosijoita, joista eno Tavela puhuu, saapuisikin Liuksialaan!"
"Voi, sanoitko minua kullaksi!" — huudahti Heikki iloisesti ja tarttui hellästi Lyylin käteen. Lyyli rupesi nauramaan.
"Sanoinpa tosin! Oliko tuo niin ihmeellistä? Enollenikin sanon usein: 'eno kulta'. Enkö sinulle voisi sanoa samaa kuin enolleni?"
Hatanpään Heikki hellitti Lyylin käden ja hänen kasvonsa punastuivat.
"Paitsi sitä on erinomaisen hauska katsella, kun nuo kosiomiehet tulevat pulskine hevosineen. Entäs kuinka hupaista kuulla heidän kehuvan talojansa ja tiluksiansa, ylistävän kulta- ja hopea-aarteitansa! Sepä on jotakin kuulla! — Ethän sinäkään, Arvo, ole kehnoimpia kehujia!"
"En ole ainoatakaan sanaa valhetta lisännyt totuuteen" — vakuutti
Heikki.
"Enhän sitä sanonutkaan. Sanoin vaan, että sinäkin olet hyvä kehuja. Mutta olen minä kuullut niitä sinua parempiakin, jotk'eivät ensinkään ole pitäneet lukua siitä, kuinka paljon heidän puheessansa on ollut totta, kuinka paljon valhetta. Heitä vasta onkin ollut hauska kuunnella!"
"Sinä puhut aina vaan paremmista, Lyyli. Sano nyt toki kerrassaan, pidätkö minua tarpeeksi hyvänä sinulle, mielitkö tulla omakseni?"
"Jos olisit pyytänyt minulta esimerkiksi hyvän hevosen, niin olisin sen heti kieltämättä lahjoittanut sinulle… Mutta nyt pyydät minua itseäni ja se onkin vaikeampi asia päättää, pitääkö antaa itsensä toiselle vai ei. Ajatteleppas vaan tarkemmin, mitä tuo merkitsee, itsensä antaminen toiselle!" Lyyli uhkasi veitikkamaisesti Heikkiä sormellansa. "Sinä teet pilkkaa minusta, Lyyli!"
"Enpä niinkään."