"Mitähän tämä ennustanee?" — sanoi Lyyli katsoen levottomasti
Heikkiin.
Niinkuin useasti tapahtuu suurissa kansankokouksissa, että pieni tapaus voipi vetää puoleensa yleistä huomiota ja nostattaa suurta melua, niin tapahtui nytkin. Kaikki kisoihin osaa ottavat jättivät kisailemisen siksensä ja kokoontuivat Heikin ja Lyylin ympärille. Kaikki tahtoivat nähdä tuota ammuttua lokkia; sitä silmäiltiin ja tarkasteltiin niinkuin olisi se ollut merkillisin kaikista siipi-eläimistä koko maailmassa. Siitä olivat myös kaikki yksimielisiä, että se oli tullut ennustamaan jotakin Lyylille, mutta mitä? Onneako vai onnettomuutta? — kas siinä oli kysymys. Nuoli oli lävistänyt sen sydämen — se oli paha merkki; lokilla on vaalea karva, ihan lumivalkea — se tietää kuolemata, taikka ainakin kovaa, pitkällistä tautia ja sairautta. — Entäs mistä se oli tullut, kuka oli sen ampunut? Ainakin joku meren, ilman taikka metsän haltijoista. Joku heistä oli suuttunut Lyyliin ja aikoi pian lähettää kivuttaret taikka jonkun Manalan eukon tyttäristä hänen luoksensa; näin arveltiin. Mutta löytyipä niitäkin, jotka asian selittivät toiseen tapaan. Nuoli sydämessä merkitsi muka sitä, että Lyyli kauneista silmistään taukoomatta ampui lemmen nuolia nuorten miesten sydämiin, lokin valkoinen puku taas sitä, että hän, ihailijansa kuolintuskissa ollessakin, itse pysyy puhtaana ja loukkaamattomana.
Vihdoin saapui Tahalan Taara, eräs vanha kuuluisa tietäjä- ja noita-akka paikalle. Hänen muotonsa oli niin ruma ja ilkeä, että ihmiset tavallisesti väistyivät syrjään siinä missä hän kulki. Niin tapahtui nytkin ja siten pääsi hän aivan Lyylin luoksi.
"Asia on aivan selvän selvä!" — huusi hän julmalla, kimakalla äänellänsä. "Tässä on lokki ja lävistetty sydän — se tietää pikaista kuolemaa; sitte ovat höyhenet lokin rinnassa verellä tahratut — se tietää että tyttö-raukan kuolema tulee veriseksi. Siitä ei pääse mihinkään."
Lyylin kasvot olivat noita-akan puhuessa käyneet vaaleiksi, hän tarttui Hatanpään Heikin käteen ja nojautui hänen olkapäätänsä vastaan, sillä hänen päätänsä huimasi.
"Ole huoletta Lyyli! Eivät tuon kirotun noita-akan ennustukset milloinkaan käy toteen — sen olen usein huomannut", — kuiskasi Heikki Lyylille korvaan. Näistä lohdutussanoistansa sai hän kauniin, kiitollisen silmäyksen palkaksi, silmäyksen, joka niin kummasti koski Heikin sydämeen ja aivoihin, että vähällä oli ett'ei hänenkin päätänsä ruvennut huimaamaan.
Vanha Tavelakin oli huomannut väentungoksen ja tuli tiedustelemaan mistä oli kysymys. Saatuansa asiasta tiedon, kääntyi hän Taaraan ja ärjäsi suuttuneena: "Sinä kirottu ryhäselkäinen roisto, kun peljätit lasta tuolla tavoin tyhmillä jaarituksillasi! Hieraniemen Paavo tuon lokin äsken ampui kulkiessansa veneellänsä tuolla järvellä ja sattumalta se putosi Lyylin jalkojen eteen."
"Sitä pahempi!" — kiljasi Taara levitellen käsiänsä. "Lyyli on hyljännyt Paavon rakkauden ja tehnyt siitä pilkkaa. Paavo on pahan-elkinen ja kostonhimoinen mies. Nyt kaikki hyvin ymmärrän."
"Paavo on isänsä ja poika tulee isäänsä. Vuokki-vainaja oli rehellinen mies ja niin on hänen poikansakin, vaikka sen ohessa vähän tuittupäinen", — tiuskasi Tavela.
"Oli kyllä Vuokki kunnon mies, mutta entäs Paavon äiti — mitä sanotte hänestä? Hiisi tiesi mistä Vuokki hänet toi — mutta rosvolaisten rotua sanotaan olleen" — intti Taara.