Lähellä nykyistä Tampereen kirkkoa, mutta rannemmalla oli nuoriso koossa. Pojat istuivat erikseen ruohikossa laulellen, pakinoiden ja nauraen, tytöt eriksensä hiljaisemmalla äänellä jutellen keskenänsä ja sitoen koristeina käytettäviä kukkaisseppeleitä. Kisat eli leikit eivät vielä olleet alkaneet, mutta aika niiden alottamiseen läheni.
Vakaampaakin laulua, kuin nuorukaisten leikillistä, kuultiin täällä. Siellä täällä istui parittain käsi kädessä vanhempia laulajoita, laulaen Kalevala-runoja, sepitellen somia säkeitä vanhasta, viisaasta Väinämöisestä, taitavasta sepästä Ilmarisesta ja hurjasta uroosta Lemminkäisestä. Ikuisesta vihasta Pohjolan ja Väinölän välillä he myös kertoivat, samoin Sammon surkeasta surmasta, ihanaisen Ainon itkusta ja kalliin kanteleen synnystä. Lukuisa kuulijajoukko ympäröi heitä hartaasti kuunnellen.
Muutamat kohteliaammat pojista poimivat kukkia, joita veivät naisille, kukin kullallensa. Näiden kukkaispoimijain joukossa veti erityistä huomiota puoleensa eräs pitkävartaloinen, uljaan-näköinen nuorukainen. Hän on puettu valkoiseen, hienosta villakankaasta tehtyyn mekkoon, jonka reunat ovat koristetut hopeaisilla soljilla ja monenkarvaisilla rihmoilla ja ompeluksilla. Hopeaisilla heloilla runsaasti varustettu on hänen uumavyönsäkin sekä siinä kantamansa puukon tuppi ja varsi. Nuorukaisen käytöstapa on soma ja vapaa, hänen kirkkaissa silmissään kuvautui hellätuntoisuutta, mutta samalla myöskin pelottomuutta ja uskaliaisuutta.
Saatuansa suuren joukon kukkia poimituksi lähestyi hän tyttöparven keskikohtaa. Siinä istui eräs ihmeen kaunis, rikkaasen pukuhun puettu 18-vuotias nuori neitonen. Useat muut nuoret naiset häärivät toimeliaasti hänen ympärillänsä, tuoden hänelle kukkasia.
"Kiitoksia vaan hyvät ystäväni! Kyllä minulla näitä nyt jo on tarpeeksi asti. Pitäkää nyt vaan huolta siitä, että saatte omat seppeleenne valmiiksi, sillä pian jo ruvetaan kisailemaan" — sanoi kaunis tyttö kiitollisesti katsahtaen palvelijattariansa.
Nuorukainen oli lähestynyt. — "Minä myöhästyin, Lyyli, sen näen nyt", lausui hän, jatkaen: "Sinulla on jo kukkia yltäkyllin ja päälle senkin. Harmillista toki! Suurella huolella olen sinua varten poiminut kauniimmat kukat kuin kedolla kasvoivat — ja nyt ne ovat tarpeettomia. Kenelle ne nyt annankaan, sillä ethän sinä, Lyyli, niistä huoline?"
Neitonen loi suuret, taivaansiniset silmänsä kukkaisseppeleestä, jota paraikaa sitoi, nuorukaiseen. Lumoavan hymyn leikkiessä hänen sulohuulillansa vastasi hän: "Ken on sanonut ett'en niistä, huoli? Vai siitäkö sen arvaat, että minulla jo ennen on näin paljon kukkia?"
"Niin siitä."
"Sinulla oli kehno pohja arvelmaasi. — Eihän ihminen milloinkaan voi saada niin paljoa, ettei hän haluaisi saada enempää", väitti Lyyli nauraen. "Tahi ehk'et sinä, Arvo, mielessäs milloinkaan olekkaan tuntenut ahneuden tunteita."
"En ole. Tähän päivään asti ei ole ahneus vaivannut mieltäni."