"Vai niin. No, kyllä ahneus tulee ijän kanssa" — arveli Lyyli. "Isävainajani kertoi minulle monesti eräästä rikkaasta miehestä, jolla nuorukaisena oli yhtä jalot mielipiteet kuin sinullakin nyt. Mutta kun hän vanheni, rakastui hän rikkauteensa ja tuli vihdoin sellaiseksi saituriksi, että tuskin raskitsi syödä. Mutta tässä tulee toinenkin seikka kysymykseen. Jos sinun poimimasi kukkaset ovat kauniimmat kuin nämä tässä, niin käytän niitä ja hylkään nämät. Niin sinunkin on tapasi tehdä. Jos sinulla on huono hevonen, niin myyt sen pois taikka surmaat hylkynä ja ostat toisen paremman."
"Minulla on niin monta hevosta, ett'ei minun tarvitse niitä ostaa."
"Sen kyllä tiedän, että Hatanpäässä on useoita hevosia — mutta eihän tuo kuitenkaan mahdotonta liene, että joskus tulisit hyvän hevosen ostaneeksi huonon sijaan?"
"Niin, eihän se mahdotonta ole" — myönsi nuorukainen.
"Kaikissa asioissa on niin: huono hyljätään kun parempi saadaan. Annappas tänne nyt poimimasi kukkaset, että saan katsella, tokko ne ovatkaan niin kauniit kuin niiden kehut olevan."
Lyyli kohotti kätensä Arvoa kohti. Useampia kultasormuksia hohti hänen sormissansa ja suuri hopeainen, kääriytyneen käärmeen muotoon tehty rannerengas ranteessa.
Hetken tarkastettuansa kukkia, sanoi Lyyli: "Kylläpä ne todella ovatkin kauniit! Jos vielä ehdin ennenkuin kisoille ruvetaan, niin sidon sinulle, sitte kuin ensin olen saanut oman seppeleeni valmiiksi, pienen, pienen seppeleen kiitokseksi ja muistoksi osoittamastasi hyväntahtoisuudesta."
"Tee niin, Lyyli! Sen seppeleen olen tallettava kuolinpäivääni asti!" huudahti Arvo iloisena.
"Mitäpä vielä! Tänä iltana jo heität sen männikköön. Mutta somia kukkasia toki sinä olet löytänytkin."
"Hatanpään peltojen pientareilla ja avarilla niityillä tuolla
Pyhäjärven vastakkaisella rannalla kasvaa paljon somempiakin kukkia."