"Sen jos tietäisit, niin olisit vaaksan mitan viisaampi nyt kun aamulla kotoa lähtiessäsi. Vaan sitä viisautta en suo sinulle."
"Ole sitte suomatta!" — tiuskasi Pöytyäläinen äkäisesti ja sekaantui väen tungokseen, pyrkien Turkuun päin. Hänen mentyänsä jupisi Paavo itsekseen: "Tuo mies, jonka tapasin matkalla ja jolle neuvoin tietä, oli Karjalainen! Kuinka tyhmä olin, kun en sitä heti kohta arvannut!"
Samassa kuului etäältä torvien toitotusta. Peljästys peljästyneessä kansassa nousi korkeimmillensa.
"Venäläisethän ne ovat, jotka toitottavat torvihinsa! — Novgorodilaiset siten antavat käskyn rynnäkköön!" — huudettiin, ja surma saavutti uusia saaliita, ennenkuin se tosiasia huomattiin todeksi, että Tuomas piispan airuet tällä torvien toitotuksella antoivat kirkon tienoille kokoontuneelle kansalle tiedon siitä, että juhlasaatto lähestyi. Mutta silloin olivatkin jo lähes puolet vihkiäisjuhlaan tulleista lähteneet käpälämäkeen, sillä vakaalla vakuutuksella, että julmat, verenhimoiset viholliset olivat heitä ajamassa takaa. Vaan jälelle jääneet rauhoittuivat vähitellen ja kantoivat kuolleet ja haavoitetut, joille nyt hellä hoito tuli osaksi, tieltä pois. Järjestystä pitävät sotamiehet koettivat sitte, sen mukaan kuin mahdollista oli, saada heitä asettumaan säännöllisiin riveihin.
Heidän ei tarvinnutkaan nyt enää kauan odottaa, sillä kohdakkoin saapui suuren juhlasaaton etujoukko Raunistulan kylän koillispuolella olevalle kukkulalle, josta on avara näköala Maarian kirkkoon päin. Ensinnä ratsasti kaksitoista airutta, kaksi rinnatusten. He olivat puetut tavattoman komeihin, kullasta ja hopeasta kiiltäviin pukuihin. Ratsutkin olivat heillä niin pulskat, ett'ei pulskempia voi toivoa näkevänsä. Kukin heistä kantoi pitkään tankoon kiinnitettyä lippua, johon oli Vapahtajan, neitsyt Maarian taikka jonkun pyhimyksen kuva kuvattu. Heitä lähinnä ratsasti viisikymmentä ritaria täydessä sota-asussa. Kummallista oli katsella, kuinka kimakasti auringon säteet välkkyivät heidän kirkkaiksi kiillotettuja, teräksestä tehtyjä haarniskoitansa ja kypäriänsä vastaan, palaten niihin murtuneina, mutta kuitenkin yhtä heleästi heijastavina takaisin. Näyttipä kaukaa katsojista siltä, kuin olisi koko tuo uljas joukko liikkunut eteenpäin kokonaan tulen ympäröimänä. Heidän pystyssä kantamansa teräksiset peitsiensä päät kimaltelivat myös auringon säteissä ihan kuin tulisoitot. Ritarien jälessä astui jalan joukko kuoripoikia valkoisissa pukimissa, mutta paljain päin, samoin kuin heidän perässänsä kulkevat, kirjaviin mantteleihin puetut vanhemmat köörilaulajatkin. Kuoripojat ja köörilaulajat lauloivat vuoroin juhlallista latinankielistä kirkkohymniä. Näiden jälessä kantoivat muutamat munkit tavattoman suurta, kullalla ja hopealla runsaasti koristettuihin vaatteisiin puettua naisen kuvaa; tämä oli siihen aikaan kuuluisa, ihmeitä tekevä pyhän neitsyt Maarian kuva, jota, Henrikki marttyyrin jäännöksiä lukuun ottamatta, pidettiin Suomen kirkon kalliimpana aarteena. Tämän pyhän kuvan perässä ratsasti lumivalkealla ratsulla piispa Tuomas täydessä juhla-asussa piispan hiippa päässä ja sauva kädessä ja sivutusten hänen kanssansa eräs uljaannäköinen ritari, joka teräspukunsa päällä kantoi pitkää lumenkarvaista manttelia, jonka rinnuksiin oli neulottu, oikealle puolelle suuri punainen miekka, vasemmalle samankarvainen risti.
Pystysuorana istui vartaloltaan lyhytläntä, kahdeksankymmenen vuotias Tuomas piispa ratsunsa selässä. Tosin olivat hänen hiuksensa lumivalkeat ja hänen laihtuneet kasvonsa ryppyiset, mutta hänen terävistä silmistänsä loisti vielä sama järkähtämätön lujuus ja masentamaton pontevuus kuin hänen parhaimman miehuutensa päivinä. Hänen taajaan umpeen ummistetut ohuet huulensa ja vuolteet hänen suunsa ympärillä osoittivat sellaista lujaa tahtoa, jota eivät mitkään vastoinkäymiset voi murtaa, ja mieltä, joka harvoin, jos milloinkaan heltyy sydämen hellemmille tunteille. Pääpiirteet hänen kasvoissansa olivat ankaruuden ja kovuuden piirteet ja hänen muotonsa nostatti sentähden ensi silmäykseltä katsojassa enemmän pelkoa kuin kunnioitusta. Ne, jotka hänet likemmin tunsivat, sanoivat kyllä, että hänen sekä sielun että ruumiin voimansa olivat paljon heikontuneet ja höllääntyneet siitä päivästä saakka, kun hän Nevajoen varrella taisteli tuon onnettoman taistelunsa Venäläisiä vastaan, mutta vieläkin näytti tällä merkillisellä miehellä, joka on pidettävä Kristin-uskon todellisena perustajana Suomessa, olevan niin paljon henkisiä voimia, kuin ainoastaan ani harvalle kuolevaiselle tulee osaksi. — Ken tyystin tarkoin olisi seurannut väreitä hänen silmissänsä ja kasvoissansa, olisi niissä tänäpänä voinut nähdä hänen luonteellensa outoa levottomuutta, jota hän turhaan koetti salata.
Tuomas piispan ja hänen vasemmalla sivullansa ratsastavan ritarin jälkeen astui jalan suuri joukko munkkeja ynnä valkoisiin messupaitoihin ja kirjaviin kasukkoihin puetuita pappeja, kaikki kantaen joko pyhiä kuvia taikka pyhien jäännöksiä. Heidän keskellänsä ratsasti korskuvan orhiin selässä eräs vartaloltaan tavattoman kookas ritari, joka erittäin veti huomiota puoleensa. Kiiltävän haarniskansa päällä kantoi hän kallista purppuramanttelia, joka syvissä laskoksissa liehui alas aina hänen suuriin kultakannuksiinsa asti. Renkaat hänen kaulassaan kantamissansa kultavitjoissa oli paksummat kuin renkaat muitten ritarien vitjoissa, ja suuri viheriä höyhentöyhtö heilui ylpeästi hänen kypärinsä harjalta, merkkinä siitä, että hän oli n.k. "kuljeksivainen ritari". Kun hänen kypärihäkkinsä on nostettu, voidaan nähdä miehen kasvotkin ja saatetaan niiden muodosta helposti arvata, että hän ijältään on noin 50-vuotias taikka ehkä vähän vanhempi. Hänen sinisistä silmistänsä loistaa sydämellistä lempeyttä ja hieman veitikkamaista iloisuutta; hänen huulillansa leikkii alinomaa puoleksi itseensä tyytyväisyyttä, puoleksi ylpeyttä todistava, rattoisa hymyily. Muuten ei hän tässä juhlallisessa tilaisuudessa kanna peitseä eikä miekkaakaan vyötäisillään.
Hän on Saksanmaalta syntyisin. Hänen nimensä on tunnettu yli kaiken sen aikuisen kristikunnan, sillä sen omistaja ei ole kukaan muu kuin lukemattomien retkiensä ja uhkarohkeutensa kautta kuuluisa "pyhän haudan ritari" Götz von Göchingen. Mutta minkätähden on tämä uljas ritari nyt joutunut pappien joukkoon? Mitä hän kantaa käsissänsä? Hänelläkin on kalliita pyhäin jäännöksiä kuljetettavina, ja ne hän on itse tuonut Palestinasta, Vapahtajan haudalta, pyhästä Jerusalemista. Oikeassa kädessään hän pitää pientä, puoleksi lahonnutta puunkapulaa: tämä kapula on yksi puola Jaakopin tikapuista. Tähän pyhään puolaan on hän nauhoilla sitonut kiinni toisen pienemmän puunkappaleen ja suuren ruostuneen raudan: edellinen on kappale Vapahtajan rististä, jälkimäinen yksi niistä nauloista, joilla Vapahtajan kädet lävistettiin. Vasemmassa kädessään hänellä on kaksi pulloa: toinen niistä sisältää kaksi tippaa niistä verisistä kyyneleistä, joita Jesus vuodatti Gethsemaneen yrttitarhassa, sekä yhden säteen siitä kirkkaasta tähdestä, jonka itäisiltä mailta tulleet viisaat miehet näkivät, toisessa säilytettiin seitsemän hiuskarvaa, jotka aikanansa olivat kasvaneet pyhän Stephanon päässä, ynnä yksi karva mainitun pyhimyksen leukaparrasta. Hänen rinnallansa killuu nauhalla ritariketjuihin sidottu perstautunut kurikan puolisko: tällä kurikalla olivat Juutalaiset lyöneet Jerusalemin piispan, "Herran veljen" Jaakopin kuoliaaksi, jossa samassa tapauksessa se oli rikkoontunutkin. Ihmekös että ritari hymyili ylpeästi ja itseensä tyytyväisesti, hän kun tiesi, ett'ei kenelläkään toisella ollut niin kalliita pyhiä esineitä kannettavina kuin hänellä?
Pappien ja munkkien jälessä ratsastivat ritarien "knaapit" ja palvelijat, kantaen herrojensa ja isäntiensä kilpiä ja niitä aseita, joita eivät he itse tässä tilaisuudessa kantaneet. Valkoiseen mantteliin puetun ritarin ja "kultaisen ritarin" [arvonimi, joka yksinomaisesti annettiin "pyhän haudan" ritareille.] knaapit ratsastivat ensimmäisessä rivissä. Viimeksi mainitun ritarin kirkkaassa, teräksisessä kilvessä nähtiin seuraava, kullatuilla kirjaimilla kuvaeltu lause: Religioni Christiana; Feminisqve. [Kristin Opille ja Naisille (pyhitetty s.o.: kristin-opin ja naisten puolustukseksi kannettava).]
Ritarien palvelijain perässä kulki suuri joukko piispan sotureita, ensinnä ratsumiehet, sitte jalkaväki. Lopuksi ja viimeisenä otti tuohon komeaan saattojoukkoon osaa äärettömän pitkässä jonossa talonpoikainen kansa niiltä seuduilta, joidenka kautta saattojoukko oli kulkenut. Kuitenkin siinä myös nähtiin paljon ihmisiä kaukaisemmilta, Nousiaisten kirkkoa etäämpänä olevilta seuduiltakin. Muutamat niistä olivat tulleet aina Ahvenasta asti.