Raunistulan kylästä aina kirkkoon asti oli tie peitetty viheriällä ruoholla ja lehtipuiden lehdillä ja molemmin puolin sitä seisoi odottava kansa taajoissa riveissä. Kaikkialla, missä piispa Tuomas ja pyhät kuvat kulkivat ohitse, lankesi kansa polvillensa.
Kun saattojoukon ensimmäiset rivit lähestyivät kirkkoa, avattiin viheriäisillä köynnöksillä ja kukkaisseppeleillä koristetut kirkon portit ja kirkosta astui joukko pappeja, suuret vahakynttilät kädessä, juhlasaattoa vastaan. Heitä johti, pulskaan pukuhun puettuna, Riian kaupungin arkkipiispa, jonka pyhä isä paavi Tuomas piispan pyynnöstä oli määrännyt olemaan uuden tuomiokirkon vihkiäisissä läsnä hänen edustajanansa. Valtiollisista syistä ei ollut Tuomas piispa anonut tähän toimeen Upsalan arkkipiispaa, sillä hän koki tarkoin välttää pienimmätkin alamaisuuden osoitukset Ruotsin valtaa kohtaan. Paavinkin mielestä oli Riian arkkipiispa puheena olevaan toimeen sopivampi, sillä Riian arkkipiispat olivat perustaneet samallaisen itsenäisen kirkollisen vallan, jonka aikaansaamiseksi Suomessa Tuomas piispa oli pannut kaikki suuren neronsa ja lujan tahtonsa voimat alttiiksi, pitäen sen ohessa alituisesti Riian arkkipiispojen toimia silmällä ja kaikissa noudattaen heidän esimerkkiänsä. Varhaisesta aamusta asti olivat arkkipiispa ja häntä seuraavat papit olleet kirkossa, pitäen siellä hartaita rukouksia ja messuja.
Kirkon portille saavuttuansa astuivat kaikki juhlasaattoon osaa ottavat ratsastajat ratsujensa selästä. Edeltäpäin määrätyssä järjestyksessä astuttiin nyt kirkkoon. Että ainoastaan pieni osa saattojoukosta sai tilaa Räntämäen kansan paljouteen verraten ahtaassa kirkossa, on helposti ymmärrettävä asia. Kuitenkin oli kirkossa erityinen paikka määrätty yksinomaisesti talonpoikaiselle kansalle. Siihen mahtui vähän toista sataa ihmistä seisomaan; muut kaikki jäivät kirkon edustalle odottamaan.
Aika ajoin tuli kuitenkin yksi papeista kirkosta, astui ylös kirkkotarhan kiviselle aitaukselle ja kertoi siitä korkealla äänellä kansalle, mitä kirkossa tapahtui, kuinka monia satoja vahakynttilöitä siellä paloi, kuinka paljon siellä suitsutettiin pyhää savua ja poltettiin kallista, hyvältä haisevaa mirhamia, mitä rukouksia siellä luettiin, mitkä kirkkohymnit laulettiin y.m. Ei aikaakaan, niin tiesivät he jo kertoa, että kaikki pyhien kuvat ja pyhäin jäännökset olivat sijoitetut paikoillensa ja että kirkossa oli tapahtunut ylenluonnollisia ihmeitä. Kuuluisa neitsyt Maarian kuva oli niin mieltynyt uuteen asuntoonsa, että hän kaikkein kirkossa olevien nähden oli itkenyt ilosta, vuodattanut ilon kyyneliä niin runsaasti, että ne hänen kasvojansa myöten virtana olivat vierineet alas hänen helmoihinsa. Pyhän Pietarin kuva oli pitkän ajan suurilla silmillänsä katsellut kirkkoa, luoden ystävällisiä silmäyksiä niihinkin, jotka seisoivat etäisimmissä nurkissa ja loukeroissa, ja Henrikki marttyyrin kuvan suusta oli nähty savua ja tulta tupruavan. Ruostunut naula Kristuksen rististä oli yht'äkkiä Riian arkkipiispan kädessä muuttunut kirkkaasti kiiltäväksi. Sitte oli kohta leimunnut tulta kuorissa ja ukkonen oli kaikkein hämmästykseksi ruvennut käymään.
"Eikö tuo pyhä jyrinä kuulunut tänne uloskin?" — kysyi kertoja-pappi, keskeyttäen kertomuksensa.
"Kuului kuin kuuluikin! Me siitä kovin säikähdyimme, luullen kirkon katon romahtaneen alas!" — vastasivat aitausta lähinnä seisovat talonpojat.
"Yhä edespäinkin leimahteli tulta" — alkoi pappi taas kertoa — "ja — kumman kummaa! — äkkiarvaamatta ilmestyi kirkkoon suuri joukko kaikenlaisia pieniä lintuja, jotka laulaen ja viserrellen lensivät ylt'ympäri kirkkoa. Siinä oli leivoja, peipposia, sinisirkkuja, varpusia ja jos jotakin lajia lintua. Kotvasen aikaa kun taas oli kulunut, niin ilmestyi pienien lintujen joukkoon lumivalkoisia kyyhkysiä, tulisoihtu kunkin kyyhkysen suussa. Läsnä olevissa nousi kummastus silloin korkeimmillensa, — ettekö nähneet, hyvät ystävät, että muutamat näistä linnuista lensivät kirkosta ulos, kun äsken tänne tullessani aukaisin kirkon oven?"
"Kyllä me sen näimme!" — todistivat talonpojat.
"Mutta tapahtuipa siellä vielä suurempiakin kummia" — sanoi kertoja-pappi — "sillä lintujen viserrellessä ja sinne tänne lentäessä rupesi äkkiarvaamatta kirkon kaarroksista satamaan alas monenkarvaisia pyhiä öylättejä, valkoisia, punaisia, sinisiä, keltaisia, ja öylättien kerällä kaikenlaisten lehtipuitten lehtiä. — Eriskummallisia ihmeitä tosin! Mutta nehän nyt selvän selvästi todistavat, että pyhä neitsyt Maaria on erittäin mieltynyt tähän uuteen temppeliinsä ja että kaikki pyhimykset suosivat sitä. Onnellinen se maa, jossa on taivaallisilta näin korkeassa määrässä suosittu tuomiokirkko, autuas se kansa, joka saapi siinä hartauttansa harjoittaa!" Näillä sanoilla puheensa päätettyään meni kertoja-pappi taas kirkkoon.
Kaksi tuntia kun tuota pyhää vihkiäistoimitusta oli kestänyt, se päättyi ja kansa tulvasi kirkosta ulos. Airuet ilmoittivat sen jälkeen ulkona seisoville, että heidän sallittiin mennä kirkkoon rukoilemaan ja kumartamaan pyhiä kuvia ja pyhäin jäännöksiä sekä, kellä siihen oli varoja, uhraamaan roponsa pyhillä alttareilla. Onnettomuuksien välttämiseksi kehoittivat he kansaa noudattamaan tarkkaa järjestystä. — "Tässä ei olekkaan tarvis pitää liiallista kiirettä", — sanoivat he — "sillä kirkossa tuprutellaan pyhää savua ja luetaan messuja aina myöhäiseen iltaan asti." Myöskin he ilmoittivat kansalle, että armollisen piispan toimesta "suurella turulla" eli torilla ruoka- ja juomatavaroita oli saatavissa huokeasta hinnasta, mutta että köyhille ja raajarikoille ateria oli valmistettu piispan kartanon pihalle.