Hetken mietittyänsä sanoi piispa synkästi: "Tule tunnin kuluttua, niin tahdon kuunnella kertomustasi!"
Paavo astui nyt syrjään ja Tuomas piispa seurueinensa meni muhkeaan kartanoonsa. Kohta sen jälkeen tapaamme hänen, Riian arkkipiispan ja sen ritarin, jonka valkoisen manttelin rinnuksiin punainen risti ja samanvärinen kalpa ovat kuvatut, hänen yksityisessä rukoushuoneessansa. Tämä huone on sangen yksinkertaisesti sisustettu; paitse pientä alttaria peräseinällä, jossa seisoo ristiinnaulitun Vapahtajan kuva ja joitakuita muita pyhiä kuvia, on siinä ainoastansa muutamia maalaamattomia rahia. Arkkipiispa ja ritari istuivat, piispa Tuomas käveli levottomasti edestakaisin pitkin lattiaa. Sen ohessa hän puhui kiihoitusta ja syvää mielenliikutusta osoittavalla äänellä Saksan kielellä: "Niinkuin sanoin — Suomen kirkon tila — joka tietää samaa kuin minun oma tilani — on tätä nykyä sangen arveluttava ja vaarallinen, vieläpä kurjakin. Uhkaavia vaaroja kaikkialla, kostonhimoisia vihollisia joka taholla — eikä apua missään. Tuo onneton taistelu Inkerinjoen varrella muutti niinkuin ukkosen isku kaikki olot!"
Pysähtyen kalpaveljien ritarikunnan suurmestarin eteen — niin korkea-arvoinen mies oli valkoiseen mantteliin puettu ritari — lisäsi Tuomas piispa: "Ettekö muista, että minä illalla taistelun jälkeen sanoin, että Suomen kirkkoon sinä päivänä oli isketty sellainen haava, joka ei vuosisatojenkaan kuluessa mene umpeen?"
"Sen sanoitte. — Mutta kenenkä oli syy tappioomme? Ei ainakaan kalparitarien! Kyllähän me urhoollisesti taistelimme ja peräydyimme hyvässä järjestyksessä vasta sitte kuin kaikki muut olivat paenneet, jättäen meidät yksin tappelutantereelle", — vastasi kalparitarien suurmestari.
"Vaikuttavin syy tappioomme on tietysti haettava siinä, ett'ei meidän puolellamme ollut ainoatakaan päällikköä, joka johtaja-kyvyssä ja taidossa olisi voinut vetää vertoja ruhtinas Aleksanteri Jaroslavin-pojalle. Mutta miksikä väittelemme siitä, kuka oli syypää onnettomuuteemme, kuka ei? Eihän tapahtuneen vahingon pahoja seurauksia sillä saada poistetuiksi. Tehokkaampiin toimiin on ryhdyttävä — mutta minkälaisiin? Tätä nykyä näyttää mahdottomalta saada riittävän suurta, sotahan kelvollista armeijaa kokoon ja kuitenkin seisovat viholliset — oven edustalla! Nykyään on minulla tuskin päälle viidenkymmenen peitsen käytettävinäni; siinähän ne olivat kaikki ritarini, jotka tänään ottivat osaa juhlasaattoon."
"Minusta nähden" — loihe Riian arkkipiispa lausumaan — "on suuri valtiollinen erehdys tapahtunut siinä, että pyhä isä viime pullassaan, jossa hän kehoittaa pohjoismaiden ritareita rientämään teidän avuksenne, omasta pyynnöstänne, arvokas veljeni, mainitsee, että aikeenne on tehdä uusi risti- ja kostoretki Venäläisiä ja suurta Novgorodia vastaan. Yleisesti tiedetään pohjoismaiden ritareista, että he ovat vastenmielisiä käymään sotaa venäläisellä alueella eikä tuo onneton tapaus Nevajoen varrella juuri ollut omansa muuttamaan heidän mieltänsä siinä. Kun vaaroja, niin sanoakseni, omassa kodissa s.o. omassa hiippakunnassa yltäkyllin oli tarjona, niin olisi pitänyt kuuluttaa, että heidän apuansa oli tarvis hiippakunnan omien rajojen puolustukseksi. Sen ohessa olisi kuitenkin myöskin sopinut mainita, että se osa Hämeenmaata, joka ei vielä kuulu teidän valtikkanne alle, nyt tulee valloitettavaksi, mutta kostoretkestä Venäläisiä vastaan ei olisi pitänyt hiiskua sanaakaan. Tässäpä on haettava syy siihen, että pullalla on ollut niin huono menestys!"
Kun arkkipiispa puhui paavin pullasta, muuttuivat Tuomas piispan kasvot yht'äkkiä kalmankarvaisiksi ja hänen silmälautansa rupesivat vapisemaan. Salataksensa mielenliikutustansa ja ankaraa sisällistä taistelua alkoi hän taas kävellä edestakaisin pitkin lattiaa. Pian hän saikin tunteensa hillityiksi ja hän vastasi tyynellä, mutta kolkolla äänellä: "Niin, niin — sillä ei ole ollut menestystä! Paavin antamilla pullilla ei ole viime aikoina ollut menestystä täällä."
"Vaan sanokaa minulle, arvokas veljeni" — otti Riian arkkipiispa taas puhuaksensa — "onko teidän todellisena aikeenanne milloinkaan ollut tehdä tuollaista kostoretkeä Novgorodilaisia vastaan? Suokaa anteeksi, että epäilen teidän aikomuksianne siihen katsoen, mutta minusta olisi teidän terävän järkenne jo ennakolta pitänyt sanoman teille, että sellaisen retken aikaansaaminen nykyään on mahdoton."
"Teidän kysymykseenne, korkeasti-arvoisa veljeni, voin vastata sekä 'oli' että 'ei ollut'. Jos ristiretkeläisiä tänne olisi tulvannut monin tuhansin miehin, niin olisin, ensin valloitettuani Hämeenmaan, marssittanut heitä Karjalaisia ja suurta Novgorodia vastaan, mutta muussa tapauksessa aioin supistaa toimintani pienempiin yrityksiin. — Mitä muuten puheena olevan pullan valtiolliseen puoleen tulee, niin on minulla siinä asiassa aivan toinen mieli kuin teillä. Oletteko tyystin miettineet, mitä kaikkia olisi voinut tapahtua, jos olisin julkisesti julistanut itseni niin heikoksi, ett'en oman hiippakuntani rajoja kykene puolustamaan? Ettekö usko, että Karjalaiset ja Novgorodilaiset ilolla ja riemuhuudolla olisivat ottaneet sellaisen sanoman vastaan? Eivätkö he sen sanoman saatuansa heti viipymättä olisi rynnänneet kimppuuni, kerrassaan pyyhkäisten pyhän katolisen kirkkomme heikon istutuksen Suomenmaasta pois? — Valtiollinen viisaus se juuri sai minut kerskaamaan sellaisesta mahdista ja vallasta, joita ei tosioloissa ollut olemassa. Tämä itseeni luottamusta osoittava ja suuria valloitusretkiä tavoittava kerskaukseni on ollut se taikavoima, joka tähän asti on pelastanut minut ja Suomen kirkon turmiosta, sillä se on nostattanut pelkoa ja kunnioitusta vihollisissani ja viivyttänyt Novgorodilaisten kostoretkeä. Sillä jo edeltäpäin saattoi pitää varmana asiana, ett'eivät jättäisi vastaamatta vieraissa käyntiimme heillä."
"Siltä kannalta omaa asemaanne ja vihollistenne mielipiteitä katsoen, jolta te niitä nyt katsoitte, täytyy tosin myöntää, että teidän menettelynne, hurskas veljeni, on ollut valtiollisen viisauden sääntöjen mukainen. Minä en ole milloinkaan tullut asiaa siltä kannalta punninneeksi" — sanoi arkkipiispa.