"Tositapaukset todistavat, että olen ollut oikeassa. Mikä muu kuin pelko ja väärä käsitys voimastani olisi tähän saakka estänyt Novgorodilaisia hyökkäämästä Suomeen? Vihdoin saatuaasa asiasta selvän, huomattuansa, ett'en ollutkaan niin väkevä ja voimallinen, kuin olin kehunut olevani, rohkaisivat heti mielensä ja — ovat nyt täällä. Aamulla sain, niin kuin jo tiedätte, sen Jobin-sanoman, että suuri venäläiskarjalainen laivasto on purjehtinut Hankoniemen ohi."
"Minä hetkenä tahansa voivat saapua tänne!" — väitti arkkipiispa levottomuutta osoittavalla äänellä.
"Tänäpänä ei meidän tarvitse mitään peljätä, — tuskin huomenakaan. Heillä nyt on vastatuuli. Paitsi sitä on heillä tapana ohimennen polttaa ja ryöstää saaristossa, jotta heidän matkansa tavallisesti joutuu sangen hitaasti. — Aivan hukassa ja peräti auttamattomissa olisin ollut, jos he olisivat tänne saapuneet pari vuotta ennen. Mutta nyt minulla on — pyhälle neitsyt Maarialle ja kaikille pyhille olkoon siitä kiitos! — sotajoukko asettaa heitä vastaan, jos se kohta onkin heikonpuolinen ja monessa suhteessa vaillinaisesti varustettu."
"Teidän pitäisi vedota nyt niin lukuisasti kokoontuneeseen kansaan" — sanoi Riian arkkipiispa.
"Ei! Sitä keinoa en saa käyttää? Minä olen jo liian paljon vedonnut alamaisiini ja pelkään pahoja seurauksia siitä. Sentähden tänäpänä peräti kielsinkin pappejani ja munkkejani ristiä saarnaamasta kansalle. — Te ette edes voi käsittää asemani tukaluutta. Minä en ollenkaan uskalla luottaa Suomalaisiin. Harva heistä on sydämestänsä mieltynyt kristinuskoon, useimpien povessa kytee ankara viha kristinoppia ja pyhää kirkkoa vastaan. Yksin pelko estää tätä vihaa töissä ilmaantumasta. Jos he saisivat tiedon siitä, että olen pulassa, voisi useammilla seuduilla hiippakunnassa syntyä ikäviä rettelöitä ja kapinallisia melskeitä. Suomen kirkko on äsken lämmitettyyn uuniin verrattava: se säilyttää polttavia hiiliä omassa povessansa. Suomalaisiin en saata missään tapauksessa turvata. Muualta on apua haettava ja muualta olen sitä toivonutkin saavani."
Luoden terävät silmänsä Riian arkkipiispaan lisäsi Tuomas piispa laskien painoa jok'ainoaan sanaan: "Teidän Ylhäisyydeltänne esimerkiksi toivoin entisten suostumusten nojassa tehokasta ja voimallista apua!"
"Minulla on omassa kylässäni olevien vihollisteni ja pakanallisten Liiviläisten ja Litvalaisten kanssa niin paljon tekemistä, että tuskin itse tulen ilman avutta toimeen. Minun ei sovi ajatellakkaan muitten auttamista, mitä suostumuksia parempien aikojen toivossa ennen olisi tehtykin" — vastasi arkkipiispa. Kääntyen kalpaveljien suurmestarin puoleen, sanoi Tuomas piispa: "Teidänkin ritarikunnaltanne olen samankaltaisten välipuheiden johdosta toivonut apua."
"Pyhä Yrjö minua auttakoon, jos joskus olen tullut liian paljon luvanneeksi! Meidän ritarikuntamme ei tätä nykyä voi asialle mitään. Tietänette, korkeasti kunnioitettava herra piispa, että me itse olemme pakanallisten Virolaisten kautta niin ahtaalla, jotta meidän on täytynyt anoa apua toisilta, mistä sitä kulloinkin vaan on sattunut saamaan", — kiiruhti kalparitarikunnan suurmestari sanomaan.
"Tuossapa nyt ollaan! Apua ei ole missään saatavana!" — huudahti Tuomas piispa katkeruudella. Oltuansa sitten muutaman hetken vaiti, jatkoi hän puhettansa tyynemmällä äänellä ja vitkaammin: "Ehkä voisin saada apua Ruotsista, mutta sinne en tahdo kääntyä avun anomuksella. En! Minä en konsanaan kumarra Eerikki kuningasta, tuota sammaltavaa maallikkoherraa! Pyhän Pietarin korkealle apostoliselle istuimelle ja pyhälle kirkolle olen pyytänyt Suomenmaan voittaa; sitä päämäärää ovat kaikki ahkerat toimeni ja puuhani tavoittaneet. Menisinkö nyt elämäni työtä tarjoomaan maallikolle? Enpä toki! Ennen maahan masennettuna kukistun toiveineni!"
"Kautta pyhän Henrikin luiden! Se ei saa tapahtua, että tämä pyhän apostolisen istuimen omistama maa joutuu maallikkojen valtaan!" — huudahti arkkipiispa.