Lyyli keskeytti hetkeksi seppeleen sitomisen ja vastasi nuorukaisen mieltä musertavalla tyyneydellä: "Mistä sinä ongit onkeesi tuon puheen hylkäämisestä ja 'sinua paremmista'? Eiväthän kosiomiehet Hatanpäästä, korskuvilla orheilla ajajat, vielä ole käyneetkään Kangasalan Liuksialassa lemmen-lunnaita tarjoamassa."
"Vaan entäs jos ne tulisivat — minkä vastauksen antaisit heille?"
"Enoni on naimamieheni; — häneltä heidän tulee vastausta pyytää!"
"Mutta entäs sinä, Lyyli, minkä vastauksen sinä annat?" kysyi Arvo niin suurella tuskalla, että hikipisaroita valui hänen otsaltansa.
"Kuluneen päivän puuhat ihminen tuntee, mutta tulemattoman toimista ei hän mitään tiedä", vastasi Lyyli, purren huuleensa.
"Voi Lyyli, kuinka kovasydäminen sinä olet ja kuinka oikullinen."
"Kas vaan! Miksikä niin oikullista olentoa vaivaatkaan kysymyksilläsi?" — Tätä sanoessansa loi Lyyli kauniisti kaarrettujen silmälautojensa alta niin lumoavan katseen Arvoon, että tämän päätä pyörrytti.
"Sinä olet kovamielinen, Lyyli! Etkö ollenkaan muista, mitä puhuimme ja mitä päätimme Kekrin juhlassa viime syksynä?"
"En. Kuinka minä voisin muistaa yhtä asiaa Kekrin juhlasta aina Ukon juhlaan asti." Lyyli purskahti sydämellisesti nauramaan. Naurunpuuskan ohitse mentyä sanoi hän: "Silloin Kekrin juhlassa oli niitä niin monta, jotka ajoivat samaa asiaa kuin sinäkin, että minun on mahdoton muistaa, minkä vastauksen heille kaikille annoin!"
"Anna minun tulla muistollesi avuksi. Sinä sanoit, että orvot kun molemmat olemme, voisimme jättää kosiomiehet ja muut mutkaiset kosioimistemput siksensä ja päättää tämän asian kahden kesken."