"Minä olen jo ottanut hänet turviini; suojelusta hän ei siis ole vailla" — vastasi munkki, hymyillen lisäten puoleksi leikkivällä, puoleksi totisella äänellä: "Te olette, jalo ritari, puhuneet tuosta tyttöraiskasta oikein nuoruuden palavalla äänellä. Päättäen teidän sanojenne tulvasta ja teidän hehkuvasta himostanne palvella häntä, voisi tuskin luulla teitä kolmekymmentä vuotta vanhemmaksi. Olkaa varoillanne, ett'ette tule sokeaksi, katsellessanne noita kirkkaita, säteileviä silmiä! Ettekö milloinkaan ole kuullut puhuttavan, että Pohjolan naiset osaavat lumota, kenen vaan tahtovat?"
"Kautta pyhän neitsyen nimen!" — huudahti ritari ja teki ristinmerkin rintaansa. "Siitä olen tosin kuullut kerrottavan. Olisiko tuo tyttö todellakin lumonnut minua, että hän minun silmissäni näyttää niin jalolta? Vaan ei — se on aivan mahdotonta! Kantamani pyhät öylätit varjelevat minua lumouksesta ja kaikista noitatempuista!"
Hieraniemen Paavo oli tähän saakka ollut vaiti. Yksin hänen salavihkaa ritariin ja munkkiin luomansa vihaiset silmäykset ilmoittivat sitä ankaraa kiukkua, joka kiehui hänen povessansa heitä vastaan. Mutta niin suuri taituri oli hän teeskentelemistaidossa, ett'ei viha ensinkään ilmaantunut hänen äänessään, kun hän nyt katkaisi äänettömyytensä ja otti lausuaksensa munkille: "Te erehdytte suuresti, pyhä isä, kun luulette minun yksityisiä asioita ajavani täällä. Tuo kelvoton vaimo valhetteli silmittömästi, sanoessaan että minä muka kostonhimosta vainoon tätä nuorta tyttöä. Mutta asian todenperäinen laita onkin se, että tuo tyttö juuri on kaikista vaarallisin kansan yllyttäjä. Sentähden käskikin Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispa, että hän kaikin mokomin on vangittava ja tuotava tutkittavaksi Räntämäelle."
Luotuansa Paavoon silmäyksen, joka oli täynnä ylenkatsetta, aikoi Lyylikin nyt vihdoin korottaa ääntänsä, vaan leskivaimo esti häntä sitä tekemästä, kiiruhtaen lausumaan: "Nuokin Hieraniemen isännän lausumat sanat olivat pelkkää parjausta, jotka selvästi osoittavat hänen kunnotonta mielenlaatuansa ja hänen häijyä kostonhimoansa. Meidän nuori emäntämme ei ole mikään kansan yllyttäjä — kuinka nuori tyttö sellaiseen toimeen kykenisikään! — vaan rauhallinen kristitty nainen. Jo pikkulapsena hän kastettiin." Lyylille kuiskasi vaimo hiljaa korvaan: "Tunnusta itsesi kristityksi!"
Tähän vastasi Lyyli yhtä hiljaisella äänellä: "En — sitä en tee!"
"Asia käypi yhä sekavammaksi. — Oletko kristitty, tyttäreni?" — kysyi munkki.
Vaimoa, jonka lapsen Lyyli oli pelastanut, vapisutti hänen odottaessansa Lyylin vastausta. Luoden pyytävästi silmänsä Lyyliin, koki hän taivuttaa häntä antamaan myöntäväisen vastauksen. Häntä aavistutti, että Lyylin kohtalo suuressa määrin tulisi riippumaan tästä hänen vastauksestansa. Sellaisen aavistavan tunteen tunsi Lyyli itsekin sydämessänsä, mutta kuitenkin vastasi hän suoraan ja vääristelemättä: "Minä en ole kristitty! Siksi tosin vanhempani tekivät minut pikkulapsena ollessani, kun antoivat mustatakin muukalaisen kastaa minut ja lukea ilkeät loihtusanansa minuun, mutta siitä päivästä asti, jolloin tulin kykeneväksi itse ajattelemaan, olen kristin-uskoa vihannut niin kuin sen levittäjiäkin, jotka ovat kansamme vihollisia ja sortajia! — Nyt en enää ole kristitty nimeksikään: teurasraavaan pyhällä verellä olen pessyt pois sen kirouksen, jonka he siihen olivat lukeneet." Lyyli vaikeni ja katsoi pelottomasti munkkiin.
"Älkää uskoko häntä, pyhä isä! Hieraniemen paha isäntä äsken häntä niin kovin pelästytti, ett'ei hän nyt ensinkään tiedä, mitä hän puhuu!" — vaikeroitsi vaimo väännellen tuskissaan käsiänsä.
"Hieraniemen isäntä on liiaksi kehno mies minua pelästyttämään!" — huudahti Lyyli ylpeästi.
"Eipä siitä kysymystäkään, ett'ei tuo ynseä ja uppiniskainen tyttö tietäisi, mitä hän puhuu!" — sanoi munkki, lisäten kääntyneenä Lyyliin: "Ehkä tunnustat senkin, ettäs olet yllyttänyt kansalaisiasi kapinaan armollista Tuomas piispaa vastaan?"