"Miks'en tunnustaisi?" — vastasi Lyyli. "Onhan se tuttu asia, että minä olen pyytänyt heitä miehuullisesti ravistamaan pois niskoiltansa sen häpeällisen orjuuden ikeen, jonka vihatut muukalaiset ovat niihin sälyttäneet! Onhan minulla oikeus puhua, vaikk'en naisena kykenekkään taisteluun!"
"Mikä hurja kiukku ja tylyys piilevät tuon kauniin kuoren alla!" — jupisi munkki itseksensä ja selitti sen jälkeen Saksan kielellä pyhän haudan ritarille Lyylin lausumat sanat.
"Ken voisi sitä uskoa, kun hän on noin nuori ja ihana!" — huudahti kultainen ritari. "Mutta p—leellä on pakanain lasten yli rajaton valta, sen olen jo monta kertaa ennen elämässäni tullut havaitsemaan, erittäin nuoruudessani. Keisari Fredrikillä oli hovissaan eräs ylhäissäätyinen saracenilainen tyttö, joka oli yhtä kaunis kuin tämäkin tässä, vaikka peräti toisella tavalla; tämä on valkeaverinen, mutta Fatima — se oli tytön nimi — kiiltävän-ruskea ja hänen tukkansa ja silmänsä olivat mustat kuin kaarneen kaulahöyhenet, ja tämän kaunottaren silmät ovat taivaansiniset ja hänen tukkansa kellertävä kuin leikattavaksi kypsynyt viljapelto. Tukuttain ovat ne nuoret ritarit luettavat, jotka, lumottuina tämän saracenilais-tytön kauneudesta, mielellänsä olisivat yhdestä ainoasta suudelmasta, vieläpä hellästä silmäyksestäkin hyökänneet vaikka polttavaan tuleen. Näiden lumottujen ja järkensä heittäneiden joukossa oli — pyhä neitsyt suokoon hänelle sen anteeksi! — minunkin isäni poika, vaikk'en juuri ollut kaikkein tulisimpia. Ja kummallinen, oikein pahojen henkien noituma tyttö olikin Fatima, sillä vaikka etelämaiden lasten kuuma veri virtaili hänen suonissansa, oli hän hän kuitenkin kaikkia rakastajiansa vastaan kylmä kuin jää. Sitä ei ajan pitkään voinut kestää nuori tuittupäinen kreivi Bellacotta, vaan yritti eräänä yönä muutamien toveriensa avulla ryöstämään häntä hänen makuuhuoneestansa, viedäkseen häntä omaan ritarilinnaansa, mutta oli tuskin ehtinyt päästä ikkunasta sisään kun sai käyrän tikarin rintaansa ja lankesi verissänsä Fatiman jalkojen juureen, siinä henkensä heittääksensä. Monta samaan suuntaan vivahtavaa tapausta voisin oman kokemukseni aarre-aitasta harkkia niiltä ajoilta, jolloin oleskelin Palermossa, Akkonissa, Damaskossa ja muissa itämaalaisissa kaupungeissa, mutta kertomukset sellaisista tapauksista eivät sovellu teidän pyhille korvillenne."
"Kyllä kai te, jalo ritari, olittekin — kuulemma — nuorna ollessanne aika veitikka ja keikari!" — sanoi munkki. "Olin kyllä — Pyhä Athanasius minua auttakoon! Mutta näitä nuoruuteni syntejä ja erhetyksiä olen sitte sydämestäni katunut ja sovittanut ne monenkertaisesti, taistellessa verisissä tappeluissa uskottomia vastaan sekä lahjoittamalla kalliita pyhäinjäännöksiä kirkkoihin ja luostareihin milt'ei kaikkialla koko Europassa. Vaan mitä aiotte tehdä tuon kristin-uskosta luopuneen, lumoavan tytön kanssa?"
"Paras on että noudatamme oppaamme, Hänen — Ylhäisyytensä piispa Tuomaan käskyn johdosta antamaa neuvoa, sillä kuultuani tytön äskeisen, pyhää oppiamme soimaavan puheen, tulin vakuutetuksi siitä, että tuo oppaamme kuitenkin on puhunut totta — ja viemme hänet mukanamme Räntämäelle, säännöllisesti tutkittavaksi. Muuten hän näyttääkin olevan niin vaarallinen henkilö, että olisi aivan mieletöntä jättää häntä tänne kapinallisia vehkeitänsä jatkamaan. Kun olemme voittaneet kapinoitsijat ja nämät seudut taas on saatu rauhoitetuksi, saattanee hän, kärsittyänsä sen rangaistuksen, jonka kirkkomme säännöt määräävät pyhästä uskonnostamme luopuneille, taas palata kotiinsa. Tietysti tässä edellytän, että hän sitä ennen on nöyryyttänyt ynseän mielensä ja katunut tekemänsä kamalan rikoksen."
Näitä munkin sanoja kotvasen mietittyänsä lausui ritari: "Tapahtukoon niin; kyllä kaiketi kirkon pyhyys ja kunnia sellaista korvausta vaativat. Mutta sen sanon suorastaan, ett'en kärsi että häntä sorretaan taikka että hänen naisarvoansa tavalla taikka toisella loukataan! Ken sellaista rohkenee yrittää, hänen hengestänsä en ottaisi maksaakseni korkeampaa hintaa kuin teloitustavalla polvistuneen rosvon hengestä. Sillä vaikka tuo tyttö onkin ylpeä ja pakanallinen henki asuu hänessä, aion kuitenkin järkähtämättömästi pysyä äsken tehdyssä lupauksessani ja suojella häntä. Vieläpä uudistan tämän saman lupauksen nyt ja vahvistan sen ritarillisella kunniasanallani!"
"Teidän edesvastauksenne hänestä kestää vaan Räntämäelle asti; sitte ottaa pyhä kirkko eksyneen lapsensa kokonaan hoitoonsa. Mitä loukkausta hänen muuten tarvitseekaan pelätä meidän seurassamme ollessansa? Taikka ehkäpä juolahtikin teidän mieleenne, jalo ritari, olot etelämaissa! Vaan olkaa huoleti! Täällä Suomessa ei ole tuollaisia tuittupäisiä kreivejä, kuin tuo onneton Bellacotta, josta äsken puhuitte", — sanoi munkki.
"Suokaa anteeksi, pyhä veli, mutta matkoillani olen toisinaan sattunut näkemään, että kirkolla on sangen kovat kourat niitä kohtaan, jotka ovat sen pyhiä sääntöjä rikkoneet. Monen onnettoman olen kuullut tuskissaan vetoavan maallikkolakien sääntöihin, mutta en milloinkaan kuullut, että sellaista helpoitusta heidän rangaistuksessansa heille olisi myönnetty."
"Kirkko on erhettymätön, sen julistamat tuomiot oikeat ja sen määräämät rangaistukset ansionmukaiset, vaikk'ei maallikkojen pimitetty järki sitä aina kykenekkään käsittämään!" — vastasi munkki, jonka mieltä ritarin muistutus kirkon määräämistä, usein luonnottoman ankarista ja typeristä rangaistuksista oli loukannut, kiivaasti ja päättävästi. Sen jälkeen kääntyi hän Lyyliin ja selitti hänelle, mikä päätös hänen suhteensa oli tehty.
Ääneti kuunteli Lyyli tuomiotansa. Hänen kasvonsa tosin vähän vaalenivat, mutta muulla tavalla ei hän osoittanut syvää mielenliikutustansa eikä hänen silmäinsä kirkkaat katseet hetkeksikään himmentyneet. Mutta kaikki hänen palvelusnaisensa purskahtivat katkeraan itkuun.