Kristitty vaimo, Lyylin pelastaman lapsen äiti, lankesi polvillensa munkin eteen ja rukoili, kohottaen kätensä häntä kohden: "Peruuttakaa, pyhä isä, tämä kova tuomionne ja suokaa meidän rakkaan emäntämme jäädä kotia! Hän on niin hyvä ja hellä eikä hän ketään yllytä kapinaan. Ja kyllä hän kristitty on, vaikka hän oudontapaisessa kiihkossa ollessaan sen nyt kieltää. Paras todistus on se, että hän oman henkensä uhalla pelasti lapseni, joka makaa tuolla kehdossa, pakanallisten kansalaistensa sorrosta, he kun Ukon juhlassa pyysivät tuota viatonta tappaa siitä syystä, että hän oli kastettu kristin-uskoon. — Meidän nuori emäntämme on niin hyvä, niin hellä!"
"Tokkohan sinä itsekkään olet todellinen kristitty, koska äsken vääristelit kertomasi asiat. Siitä, ettäs minun säätyiselle miehelle valhettelit, ansaitsisit itse tulla kirkon rangaistuksen alaiseksi, mutta katsoen siihen, että kehoittavina syinä tähän epärehelliseen puheeseesi olivat rakkaus ja kiitollisuus, annan sinulle tällä kertaa törkeän rikoksesi anteeksi. Vaan älä minua kauvemmin häiritse!"
Suudeltuansa munkin kaavun lievettä alkoi vaimo taas puhua: "Enhän minä valhetta puhunut, kyllä se kaikki totta oli. Meidän nuori emäntämme ei suo kenellekään pahaa. Hän on vaan vähän erhettynyt. Suokaa hänelle armoa, hurskas isäni!"
Tehden levottomuutta ja kärsimättömyyttä osoittavan liikunnon, vastasi munkki: "Niinpä niin — erhettynyt hän on, vieläpä arveluttavalla tavalla. Senpä tähden juuri, täytyy kirkon oikaista häntä ja ohjata häntä uudelleen oikealle uralle, Muusta ei tässä olekkaan kysymystä. Älä siis kauvemmin kiusaa minua!"
Kääntyen palvelijattariinsa, jotka ääneen vaikeroitsivat ja voivottelivat, lausui Lyyli hellällä äänellä: "Älkää vaikeroitko, hyvät ystäväni! Täten teette lähtöni kotoa katkerammaksi, kuin se muuten olisikaan. Anna sinä, Sirkka, tuossa koukussa killuva nahkalaukku minulle; se sisältää kaikki, mitä matkallani tarvitsen."
Haikeasti nihkuttaen otti tyttö laukun seinästä ja toi sen emännällensä.
Kultaisen ritarin tuli näitä murehtivia ihmisiä sääli ja hän otti lausuaksensa: "Älkää itkekö, tytöt! Eihän teidän suloiselle lemmettärellenne sen pahempaa onnettomuutta tapahdu, kuin että hänen muutaman päivän kuluessa täytyy ratsastaa rehellisessä kristillisessä seurueessa. Ell'eivät kirkon säännöt olisi niin pyhät, niin soisin minä puolestani mielelläni sen, että hän saisi jäädä kotiinsa. Mutta matkalle kun hänen nyt välttämättömästi on lähteminen, niin otan suojellakseni häntä kaikista soimauksista ja muista vahingoista, joita hänen vihollisensa ehkä virittävät hänen eteensä. Te voitte täydellisesti luottaa minuun, tyttö raiskat, sillä kautta kultaisten kannusteni vakuutan, että minun aina on ollut tapana pysyä tehdyissä lupauksissani."
Vaikk'ei Lyyli ymmärtänyt sanaakaan ritarin puheesta, arvasi hän kuitenkin hänen ystävällisistä silmäyksistänsä ja liikunnoistansa, että hän tarkoitti hänen parastansa. Sentähden loi hän silmänsä kiitollisesti ritariin ja se hyvä ajatus, jonka hän jo ensi katseelta oli saanut hänestä, vakaantui hänen mielessänsä varmuudeksi. Se tunto, että hänellä ritarissa oli hyvänsuopa ystävä, lievitti melkoisesti sitä tuskan katkeruuttakin, joka lähtöhetkenä kovin rasittavana painoi hänen sydäntänsä.
"Kallis aika menee hukkaan! Miksikä tässä kauvemmin viivyttelemme? Tietänettehän, pyhä isä, että jok'ainoa silmänräpäys on meille kallis!" — muistutti Paavo.
"Olet oikeassa. Nyt lähdetään!" — sanoi munkki ja oli tarttua Lyylin käteen. Mutta Lyyli ei suvainnut hänen sitä tehdä, vaan vetäytyi syrjään.