"Vielä muutamia hetkiä vaan!" — huudahti hän ja riensi kehdon luo. Suudeltuansa rauhallisesti nukkuvaa lasta otsalle, puhui hän itkeville palvelijattarillensa: "Tämän ottopoikani äidille jätän emännyyden siksi aikaa kuin itse olen poissa. Häntä tulee teidän visusti totella ja ehdottomasti noudattaa kaikkia hänen antamiansa käskyjä, niinkuin minunkin käskyjäni olette noudattaneet. Mutta…"
Lyyli vaikeni hetkeksi ja pyyhkäsi silmistänsä kyyneleet, jotka väkistenkin tunkivat esiin. "Mutta" — alkoi hän sen jälkeen taas puhua — "jos en minä enää milloinkaan palaja kotiin, niin pitää tämän ottopoikani perimän kaikki jälkeenjättämäni omaisuus ja olkoon hän enoni holhouksen alaisena niin kauan kuin enoni elää ja sitte äitinsä holhottina siksi kunnes hän on tullut niin järkeväksi, että itse osaa hoitaa omaisuuttansa; se on tahtoni. Pankaatte, tytöt, nämät sanat tarkasti mieleenne, jotta käräjissä voitte olla todistajina, kun tutkintoa pidetään siitä, kuka on omaisuuteni perivä. Sinua, ottopoikani äitiä, minä käskemällä varoitan olemaan hellä emäntä näille uskollisille palvelijattarilleni! Tässä talossa ei ole ollut tapana katsoa siihen, ken on syntynyt orjana, ken vapaana; heitä kaikkia kohtaan on kohtelu vähimmättäkään eroituksetta ollut sama, heitä kaikkia on kohdeltu niinkuin talon parhaimpia ystäviä. Minun järkähtämätön tahtoni on, että täällä vastedeskin pidetään samaa tapaa! Muistuta Viikkiä siitä!"
"Tuo tyttö tekee määräyksiä omaisuudestansa niinkuin itsevaltias omistaja ainakin. Hänellä ei näy olevan vähintäkään aavistusta siitä, että pyhä kirkko ottaa hänen omaisuutensa huomaansa, jos kuolema sattuisi häntä tapaamaan tällä hänen matkallansa" — jupisi munkki itseksensä.
Lyyli antoi sitte kätensä jäähyväisiksi kovasti huolestuneelle vaimolle ja palvelijattarillensa, kullekin järjestänsä. He olivat peräti uupua murheeseensa. Useammat heistä heittäytyivät lattialle ja suutelivat, ääneen itkien, hänen hameensa liepeitä ja hänen jalkojansa. Lyylin onnistui salata liikutuksensa ja hän lohdutteli ystävällisesti hymyillen murehtivia naisia.
"Kautta ihmeitä tekevän neitsyt Maarian kuvan Wormsissa! Paras olisi ollut, että tuo jalo pakanatyttö olisi saanut jäädä kotiinsa, koska kaikki häntä niin rakastavat!" — jupisi kultainen ritari, kääntyi pois ja läksi ulos. Mutta kun hän oli avannut oven, töyttäsi Turva, joka kauvan kiljuen ja ovea raapien oli seisonut oven takana, sisään huoneeseen. Yksi ainoa loikahdus vaan ja uskollinen koira seisoi emäntänsä vieressä. Nuoleskeltuansa hänen käsiänsä ja saatuansa selvän asian oikeasta laadusta, rupesi se hirmuisesti murisemaan ja aikoi hyökätä munkin ja Hieraniemen Paavon kimppuun. Mutta Lyyli pidätti sen ja käski yhden tytöistä tuomaan kappaleen nuoraa. Sillä sitoi hän koiraraukan takan pylvääseen kiinni, sen ohessa puhuen sille: "Oleppas vaan telmäämättä, uskollinen Turvani! Tiedän, ett'ei kukaan nyt voisi estää sinua seuraamasta minua, ell'en sitoisi sinua kiinni; ei minun sovi ottaa sinua mukaani sille matkalleni, jolle kohta lähden. — Kas niin. Jää nyt hyvästi!"
"Oletko nyt valmis?" — kysyi munkki.
"Olen" — vastasi Lyyli ja meni, arvokkaasti kohottaen päätänsä, ovesta ulos. Munkki, Hieraniemen Paavo, leskivaimo ja kaikki palvelijattaret seurasivat häntä.
Pihalla oli viidenkymmenen miehen suuruinen ratsujoukko jo järjestynyt matkalle määrättyihin riveihin. Kultainen ritarikin istui jo vartoen hevosensa selässä. Nähtyään emäntänsä, juoksi Lyylin ratsu, jonka muutamat ratsumiehet Paavon käskystä olivat asustaneet, iloisesti hirnuen hänelle vastaan. Noreasti, kuin hyvin harjaantunut ratsastaja ainakin, hypähti Lyyli sen selkään. Kun sitte munkki ja Hieraniemen Paavo olivat ehtineet valmistautua matkaan, läksi koko ratsujoukko täyttä ravia nykyistä Tampereen kaupunkia kohti vievää tietä myöten.
Mutta pitkän matkan päähän kuului leskivaimon ja Lyylin palvelijatarten valitus ja itku, mutta vieläkin kauvemmaksi uskollisen Turvan surullinen ulvonta.
Kolmastoista luku.