Outojen tulo Liuksialaan oli ollut niin odottamaton ja Lyylin lähtö sieltä oli tapahtunut niin suurella kiireellä, että hänen ajatuksensa olivat joutuneet jonkinmoiseen sekasortotilaan. Ratsastaessansa järjesteli hän niitä ja rupesi äskeisiä tapauksia tyystemmin miettimään, koettaen johdonmukaisesti yhdistää niitä edellisten päivien tapahtumiin. Se seikka hänestä heti näytti selvän selvältä, että Hieraniemen Paavo oli antanut vihollisille tiedon kapinasta ja että hän oli opastanut heitä Liuksialaan; mutta mitä tietä? Olihan Viiso muutamia hetkiä ennen tullut Tammerkoskelta päin ja kertonut, ett'ei vihollisia niillä tienoilla eikä Nokian seuduillakaan oltu kuultu eikä nähty. Taikka olisiko Viisokin kavaltaja, joka valheellisesti oli sanonut äsken tavanneensa hänen enonsa Tavelan ja Hatanpään Arvon? Sitä ei hän voinut uskoa todeksi, sillä olihan Viiso syntynyt Liuksialassa, poikana leikkinyt Lyylin kanssa ja jälestäpäin palvelijana osoittanut suurta uskollisuutta ja rehellisyyttä. Mutta mitenkä olisi verraten näin pieni vihollisparvi uskaltanut tunkea aina Kangasalle, jos Hämäläisten Nokian virralle kokoontunut sotajoukko vielä oli eheänä ja voittamatta? Taikka olisiko se voitettu, muserrettu, hajoitettu? Olisivatko hänen enonsa ja Hatanpään Arvo taistelussa kaatuneet? Tämä viimeinen ajatus oli hyydyttää veren hänen suonissansa, mutta samassa muistui hänen mieleensä Viison matkakertomus, ja hän rauhoittui uudestaan. Mutta kuitenkin oli tässä kylläkin monta hämärää seikkaa, jotka saattoivat hänen levottomaksi ja joihin hän halusi saada selitystä, mutta keneltä pyytää sitä? Munkiltako? Lyylillä oli jonkunmoinen salainen aavistus siitä, ett'ei tuo mustatakki näissä asioissa olisi tehnyt häntä hullua viisaammaksi, jos hän niitä olisikin ottanut kysyäksensä häneltä. Entäs Paavolta? Ei! Ennen kärsiä mitä tuskia tahansa kuin häneltä kysyä jotakin! — niin ajatteli Lyyli. Vai ritariltako? Hänen puoleensa olisi Lyyli taipunut kääntymään kysymyksillänsä ja se olisi sitä paremmin sopinut kuin ritari ratsasti hänen vieressänsä, mutta tässä tuli tuo ikävä seikka esteeksi, ett'ei ritari ollenkaan ymmärtänyt Suomen kieltä. Että ritarin tunteet häntä kohtaan olivat ystävällisyyden tunteita, sen saattoi Lyyli helposti arvata siitäkin, että ritari alinomaa hellällä, piammiten isällisellä äänellä puhutteli häntä ja teki hänelle kysymyksiä, joita hän, Lyyli, ei ensinkään kyennyt tajuamaan kun ne tehtiin Saksan kielellä. Joltakulta ratsumieheltä olisi hän ehkä voinut saada toivomansa tiedot, mutta munkki ratsasti aivan hänen perässänsä ja olisi epäilemättä estänyt häntä ratsumiehiä kysymyksillään lähestymästä, jos hän sellaista olisi yrittänyt. Mutta hän hylkäsi itsekin sen keinon, pitäen sitä naiselliselle arvollensa sopimattomana.

Kun Lyyli näin oli tullut vakuutetuksi siitä, että hänen oli mahdoton saada selitystä niistä asioista, jotka raskauttivat hänen mieltänsä, vaipui hän taas omiin syviin mietteisiinsä. Ne olivat enimmiten ikäviä, lohdutusta puuttuvia mietteitä, mutta toisinaan pujahti kuitenkin toivehikkaampiakin ajatuksia hänen mieleensä. "Mitäpäs" — ajatteli hän välistä — "jos olisivat meikäläiset tahallansa eksyttäneet vihollisia tälle matkalle, joka viepi heidät turmioon? Ehkä tekee Hatanpään Arvo miehinensä äkkiarvaamatta rynnäkön, hajoittaa tämän harvalukuisen vihollisparven niinkuin akanat tuuleen, taikka tuhoaa sen tykkänään, pelastaa minut ja viepi minut voiton riemulla kotia takaisin?" Mutta nämät tällaiset toivorikkaat ajatukset olivat hetken tuomia usmapilviä; seuraavana hetkenä ne haihtuivat taas, antaen sijaa kolkommille ja synkemmille mielikuvituksille.

Lyylin alakuloisuus ja äänettömyys eivät ensinkään olleet kultaiselle ritarille mieleen. Tuon tuostakin koki hän virvoittaa nuoren ratsukumppaninsa mieltä lohduttavaisilla puheilla, käyttäen joka kerta eri kieltä, niinkuin olisi hän toivonut lopuksi löytävänsä sellaisen kielen, jota tuo kaunis ratsastajatar kykenisi ymmärtämään. Harvat papitkaan olisivat osanneet nimeltäkään nimittää kaikkia niitä monia erilaatuisia kieliä, Saksan kielestä saracenilais-kieleen asti, joita ritari näin tuli käyttäneeksi.

"Koroitappas ääntäsi, suloinen tyttö, taivaan ilmoille iloisesti kuin leivo kevät-aamuna!" — huudahti hän Saksan kielellä. "Sinun ikäisenäsi ei ole antaminen huolille ja synkkämielisyydelle liian suurta sijaa. Viisainta on tyytyväisenä ottaa päivä vastaan semmoisena kuin se tulee, huolimatta siitä, laskeeko sen aurinko pilvihin vaiko kirkkaana kiitää lepokammioonsa. Vähän levättyänsä — täällä teidän maassanne näyttää se tyytyvän sangen lyhyeen unehen — nousee sama aurinko uudestaan ja säteilee entistä kirkkaammin. Ole tyytyväinen onneesi, tyttö! Sinun kauniit huulesi on Jumala luonut iloisaa hymyä eikä umpimielisyyttä varten!"

Huomattuansa, ett'ei hän tällä puheellansa ollut saavuttanut tarkoitustansa, loihe hän hetken kuluttua Italian suloisesti säveltyvällä kielellä lausumaan: "Assisin pyhän Klaaran maineen kautta! Minä en jaksa nähdä sinua noin miettiväisnä niinkuin kuutamolla gondolissaan istuva, murehtivainen venetialainen kaunotar, jonka sulhasen S:t Markon leijona on nielaissut ahnaaseen kitaansa, taikka niinkuin haaveksiva nunna Napolin rannalla tähtien tummalta taivaalta pilkoittaissa! Näin jos kauvan olet alakuloisena, niin ihanat poskesi, joidenka muoto muistuttaa minua hehkuvista ruusuista Firenzen rikkaissa yrttitarhoissa, kuihtuvat ja lakastuvat niinkuin äsken puhjennut kukka kuumana kevätpäivänä Campagnan arolla. Olisipa tuo suuri vahinko, sillä somempia en ole eläissäni nähnyt!"

Taas vähän aikaa vaiti oltuansa ja mielihyvällä neitosta katseltuansa, alkoi hän Hispanian kielellä pakista: "Mikä sinun mielesi oikeastaan saa noin surulliseksi? Paha omatunto ja katumus siitä, ettäs olet pyhän uskomme kieltänyt ja kirkon pyhiä lakeja ja sääntöjä loukannut? Kyllähän Tuomas piispa ja armolliset pyhimykset voivat antaa sinulle nämät synnit anteeksi. Onhan minunkin omatuntoni toisinaan ollut niin mäsänä, kuin Madridin katuja kuljeksivan kerjäläisen mantteli, mutta en sen vuoksi milloinkaan ole vaipunut umpimielisyyteen. Muistan kerrankin, kun syntikuormani Katalonian tummasilmäisten naisten ja heidän houkuttelevaisesti soivain kitarriensa sävelten kautta oli kohonnut korkeammaksi kuin Morenavuorien huiput, ett'en silloinkaan murheelliseksi jäänyt, vaan läksin kiiruimmiten pyhiinvaeltajana Compostellaan pyhän Jaakopin haudalle. Siinä umpeen yhden päivän ja yön rukoiltuani tuli niin runsas armo minulle osaksi, että siitä voin jakaa puolet sinulle."

Jalo ritari pudisteli arveluttavasti päätänsä, kun ei tämä hänen anteliaisuutensakaan voinut nuoren ratsastajattaren silmistä pusertaa ainoatakaan kiitollisuutta osoittavaa silmäystä, ja jatkoi sitte puhettansa Saracenein kielellä tähän tapaan: "Mutta jos omatuntosi sinua sittenkin kalvaa eikä ota rauhoittuaksensa, niin lähde, tyttöseni, sinä joka olet luotu kevään varhaista sinivuokkoa ihanammaksi, pyhiinvaeltajana Vapahtajamme haudalle, siellä katumaan rikostasi ja siitä anteeksiantamusta saamaan. Pyhän haudan kultaisten ritariketjujen kautta vannon, että minun isäni poika saattaa sinun äitisi tyttären eheänä sinne ja sieltä taas takaisin! Matkallamme poikkeemme kuningasten palatseihin ja ritarien linnoihin. Vieläpä käymme itse Rooman keisaria, vanhaa ystävääni Fredrikkiä tervehtimässä, joka pitää hoviansa Välimeren silmäterässä, Sicilian ihanalla saarella. Epäilemättä panee hän iloissansa minun kunniakseni toimeen suuret turnaukset, joihin saapuu sadottain ruhtinaita ja ritareita sekä jaloja, kauniita naisia lukemattomiin asti. Silloin ripustan toisen noista hienoista sormikkaistasi kilpeeni ja teen sinun, väkevällä peitselläni työnnettyäni kaikki vastapuolen ritarit satuloistansa, 'Kauneuden Kuningattareksi', jotta sinun nimesi tulee niin kuuluksi koko maailmassa, ett'ei auringon noususta sen laskuun asti ole ainoatakaan niin mainehikasta naista kuin sinä. — Mitäs sanot tällaisesta matkasta?"

Mutta nuori suomalainen tyttö ei vastannut sanaakaan eikä ymmärtänyt aavistaakaan millaisen suuren maineen omistajaksi ritari tahtoi hänet tehdä.

Kultaisen ritarin näin jutellessa ja Lyylin omissa mietteissään ollessansa joutui matka joutumistaan. Juuri auringon laskun aikana ehtivät he niille mäkien rinteille, jotka, alkaen Tammerkosken itäpuolisista äyräistä, vähitellen kohoavat havumetsien peittämiksi harjanteiksi. Sieltäkin on kaunis näköala, sillä sieltä voi silmällä nähdä osan Pyhäjärvestä ja Näsijärvestä sekä näiden järvien majesteetillisen välittäjän Tammerkosken, joka niinä aikoina, joissa kertomuksemme liikkuu, oli paljoa vesirikkaampi ja raivokkaampi kuin nykyään, ynnä mainittujen vesien läheiset rantamaisemat. Tultuansa sille paikalle, missä tie kulkee Pyhäjärven pinnasta korkeimpana, puhalteli tuuli heitä vastaan sakeata savua ja he kuulivat Pyhäjärven oikeanpuolisella rannalla olevasta laaksosta tulen räiskinää. Luotuansa silmänsä sinnepäin, näkivätkin kohta, että ankara tulipalo ahkerasti teki tuhotyötänsä eräällä Pyhäjärveen pistävällä niemekkeellä, josta liekit korkeain koivujen ja muiden lehtipuitten keskeltä kohosivat taivasta kohden.

Hieraniemen Paavo, joka oppaana ratsasti muutamia askeleita ratsujoukon edellä, pysäytti hevosensa tätä tulipaloa katsoakseen. Sydämellistä tyytyväisyyttä ja iloa osoittava hymy hänen huulillansa todisti selvästi, että häh sitä katseli suuremmalla mielihyvällä kuin tulipaloa tavallisesti katsellaan. Toisinaan hän naurahtikin hiljakseen, tuon tuostakin jupisten: "Kunnon Sarkkini! Sinä olet kelpo palvelija! Oikeaan aikaan osattu! Kyllä sinua palkitsen!"