Kun kultainen ritari ja Lyyli lähestyivät, ohjasi Paavo ratsunsa Lyylin ratsun viereen, sillä tie oli tässä niin leveä, että mahtui kolme ratsastamaan rinnakkain. Ensi kerran tällä matkalla puhutteli Paavo nyt Lyyliä, sanoen ivaavalla äänellä: "Tuossapa nyt vasta kova onnettomuus tapahtuu kun Hatanpää palaa poroksi! Ken siellä Heikin poissa ollessa lie niin varomattomasti pidellyt valkeata, että se on päässyt valloillensa? Mikä armoton vahinko kuitenkin, että niin kovin pulskasti rakennettu talo noin hukkuu tulen liekkiin!"
Lyyli oli heti kohta tulipalon nähtyänsä arvannut, että Hatanpää Paavon käskystä ja toimesta oli sytytetty palamaan. Kuultuansa Paavon ilkkuvat sanat, muuttui tämä arvelu hänessä täydeksi varmuudeksi. Mutta näiden Paavon sanojen ivallisesta tarkoituksesta huolimatta, oli Lyyli iloinen siitä, että Paavo niiden kautta oli tullut ilmoittaneeksi sen, että Arvo vielä oli hengissä. Ei siis kaikki vielä ollutkaan hukassa! Niin kauvan kuin hänen urhoollinen sulhasensa eli, saattoi hän itsekin jonkinmoisella luottamuksella toivoa pelastusta.
Paavo odotti, että Lyyli hänen sanojensa johdosta olisi virkannut jotakin, mutta kun Lyyli yhä oli vaiti ja nähtävällä huolettomuudella katseli ympärillä olevia seutuja, otti Paavo taas itse puhuaksensa: "Heikki raukka! Nytpä hän saa jäädä ilman emännättä, sillä kaiketi nyt palavat hukkaan ne kullat ja hopeat, joita hän kehui antavansa lunnaiksi sinusta, Lyyli. Vähän tietoa löydetäänkö milloinkaan niiden tähteitäkään! Sellaista se ylenmääräinen ylpeys tuopi mukanansa: onnettomuuden ja perikadon!"
Paavo katsoi Lyyliin, nähdäksensä minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet häneen, mutta Lyyli käänsi inholla ja ylenkatseella silmänsä syrjään. Siitä arvasi kultainen ritari, että Paavo oli puhunut loukkaavia sanoja Lyylille ja hän huudahti suuttuneena, samassa tarttuen miekkansa kahvaan: "Talonpoika lurjus! Ellet heti paikalla asetu entiseen asemaasi ratsujoukon etunenään, niin annan sinulle sellaisen huimauksen, että sen tyystin muistat kuolinpäivääsi saakka!"
Kun Paavo ei ymmärtänyt ritarin sanoja eikä noudattanut hänen käskyänsä; vaan aikoi uudestaan puhutella Lyyliä, ratsasti ritari Lyylin ratsun ohitse Paavoa vastaan tehtyä uhkaustansa toteuttaakseen. Epäilemättä olisi Paavon tässä käynyt huonosti, ell'ei munkki olisi kiiruhtanut välittämään. "Rauhoittukaa, jalo ritari!" — huudahti hän. "Tuo oppaamme ei ymmärrä sanaakaan Saksan kieltä eikä siis ole voinut tajuta mitä hänen käskitte tehdä. Suokaa minun selittää hänelle asia."
Suomeksi puhui munkki sitte Paavolle: "Tämä meidän korkeasti-arvoisa pyhän haudan ritarimme on ottanut Liuksialan nuoren emännän erityiseen suojelukseensa, eikä salli ettäs ratsastat hänen rinnallansa eikä myöskään ettäs puhuttelet häntä, etenkin kun seurustelusi näyttää tuskastuttavan tyttöä. Noudata sentähden ritarin tahtoa ja asetu entiseen asemaasi, sillä kipeästi saisit katua, jos niskoittelisit tätä kiivasta ritaria vastaan, jonka paljaasta korvapuustista vahvin härkäkin kaatuu kumoon."
Täynnä tulista kiukkua ja vihaa ynnä kateutta ja mustasukkaisuutta olivat ne silmäykset, jotka Paavo, munkin lausumat sanat kuultuansa, loi ritariin. — "Kyllä sinulle kostan, ylpeä rautapatsas, jahka sopiva tilaisuus sattuu!" jupisi hän itsekseen, vaatien hevostansa astumaan vilkkaammin. Munkki seurasi häntä ja lausui, luoden silmänsä Hatanpäätä kohden: "Meidän miehemme ovat tehneet huonosti siinä, kun ovat sytyttäneet tuon talon palamaan. Tuo savu ja nuo taivaalle kohoavat liekit voivat ennen aikaansa vihollisille antaa tulomme ilmi."
Paavo ei vastannut sanaakaan; hän oli niin täynnänsä kiukkua, ett'ei voinut puhua.
"Ja onpa" — jatkoi munkki — "tuo sytyttäminen tapahtunut antamiani käskyjä vastaan. Jyrkästi kielsimme, uljas pyhän haudan ritari ja minä, meikäläisiä ryöstämästä ja polttamasta siksi kunnes vihollisjoukko on lyöty ja masennettu. Mutta ehkä onkin sinun väkesi ansioksi luettava tämä tuhmantapainen kostontyö?"
Kauvemmin ei voinut Paavo olla vastaamatta. "Sitä en usko" — sanoi hän, teeskennellen itsensä huolettomaksi — "enkä käsitä, minkätähden tämä tulipalo välttämättömästi on pidettävä sytyttämisen kautta syntyneenä. Yhtä suurella, milt'ei suuremmalla syyllä voimme otaksua, että valkea vahingon kautta on päässyt valloillensa. Mistä se muuten onkaan saanut alkunsa — meille ei se voi olla miksikään haitaksi eikä vahingoksi! Ensiksikin on hyvin mahdollista, ett'eivät liekit näykään Nokialle asti, mutta jospa niiden valo ulottuisikin sinne saakka, mitäpäs siitä? Levottomuutta se enkä synnyttäisi miesten mielissä, mutta eivät he tärkeää asemaansa ottaisi jättääksensä muutaman tulipalon tähden. Vaan nyt on huomattava, että helpompi on voittaa levoton mies, kuin täysin rauhoittunut."