"Nyt saapi Arvo hyvissä ajoissa tiedon vihollisten päällekarkauksesta!" — riemuitsi Lyyli mielissänsä ja toivon kipinä syttyi taas hänen sydämessänsä.
Neljästoista luku.
Samassa paikassa, missä joitakuita päiviä ennen Hämäläisten vanhimmat olivat istuneet neuvottelemassa, istuivat nyt ritarit ja munkit yhdenlaisessa toimessa. Paavokin oli kutsuttu neuvotteluun, hän kun siitä syystä oli tärkeä henkilö, että hän parahiten tunsi seudut.
Ukon juhlassa poltettujen kokkojen jäännöksiä näkyi ylt'ympärillä, mutta kukaan neuvottelussa saapuvilla olevista ei tietänyt, että neljä niistä sisälsi hurskaan Wildefried isän ja hänen kumppaniensa ruumiilliset jäännökset, sillä näiden innokkaiden pakana-saarnaajain kovasta kohtalossa ei ollut heillä vielä tarkempaa tietoa. Huhu tosin kertoi, että kapinaan nousseet Hämäläiset olivat heidät surmanneet, mutta millä tavoin he olivat kärsineet marttyyrikuoleman, sitä ei kukaan ollut tietänyt kertoa.
Paalut, joidenka päihin Hämäläiset olivat ripustaneet teurastettujen oriitten pääkallot, olivat munkkien käskystä lyödyt maahan ja koristuksineen päivineen viskatut Pyhäjärveen. Pyhät kuuset eli karsikot oli myös hakattu poikki juuria myöten.
Ratsumiehille oli annettu tunnin joutoaika, jonka kuluessa heidän oli atrioiminen ja valmistautuminen taisteluun, sillä heille oli ilmoitettu, ett'ei enää mitään lepoa tulisi ennen rynnäkköä pidettäväksi.
Muutamat heistä olivat nyt ahkerassa syömisen puuhassa, toiset tarkastelivat aseitansa taikka ratsujensa asua, oliko satulavyö tarpeeksi vahvassa j.n.e. Ani harvan miehen kuultiin lystikkäitä kokka- ja leikkipuheita laskevan; useimmat heistä olivat vakaamieliset ja miettiväisen näköiset.
Ajan tiukkuuden tähden maistelivat muutamat ritaritkin eväitänsä neuvottelun kestäessäkin. Niiden joukkoon kuului uljas pyhän haudan ritarikin. Hänen palvelijansa oli jo aamupäivällä illallisen varaksi eräästä talosta ostanut lihavan syöttiporsaan, joka nyt paistiksi muutettuna pala palalta vehnäisten seurassa ritarin kurkun kautta katosi näkymättömiin. Kun viimeinen pala paistista oli mennyt maillensa, huoahti ritari ja loihe lausumaan: "Lihavia ja erittäin hyvältä maistuvia maitoporsaita nämät uppiniskaiset Hämäläis-roikaleet kasvattavat. Mutta kovin se oli pieni! Emäntä, jonka oma se eläissänsä oli, varmaankin valhetteli, kun vakuutti sen olevan kuuden viikon vanhan. Olisipa toinen samanmoinen tässä nyt ollut hyvä olemassa, sillä taisteluun mentäessä on erittäin tärkeä asia, että tulee tarpeeksi asti syötyä. Mutta sitä ei ollut rahallakaan saatavissa."
Me emme saa uskoa, että kunnon ritarimme ruoan-himon tähden unhotti ne velvollisuudet, joita hänen asemansa ylipäällikkönä tässä tilaisuudessa vaati häneltä. Syödessänsäkin otti hän ahkerasti osaa neuvotteluun, tarkasti kuunnellen mitä toiset puhuivat ja toisinaan itse tehden tärkeitä ehdotuksia pian tapahtuvan tappelun suhteen.
"Meidän on" — sanoi hän — "käyminen rynnäkölle ryhmittäin. Siksi pitää meidän jakaa sotajoukkomme kuuteen ryhmään eli osastoon — oikeastaan pitäisi heidän kasvattaa porsaitansa niin, ett'ei niissä löytyisi ensinkään luita; nuo luukolot vaan tyhjänpäiväisesti lisäävät painoa, eikä niistä kumminkaan ole ruumiille ravinnoksi, kun kristityn ihmisen hampaat niihin eivät pysty — kukin yhden ritarin johtamaan. Näistä ryhmistä käyvät kolme ensimäistä yht'aikaa rynnäkölle ja pitää kullakin näiden kolmen ryhmän johtaja-ritarilla olla toinen ritari apuna eli alapäällikkönä. Kun nämät osastot ovat päässeet vihollisten kimppuun ja lyöneet mäsäksi heidän ensimäiset rivinsä, niin toitottavat neljännen ja viidennen osaston torvensoittajat yht'aikaa torvihinsa ja niihin osastoihin kuuluvat sotilaat nostavat hirmuisen sotahuudon, jonka jälkeen täyttä laukkaa hyökkäävät vihollisten kimppuun. Kymmenes ritareista, joka kantaa Vapahtajan ja neitsyt Maarian pyhillä kuvilla varustettua sotalippuamme, ratsastaa heidän ensimäisessä rivissänsä. (Otettuansa nahkaisesta leilistänsä aika siemauksen, jatkoi ritari:) Nyt ovat viholliset jo niin kovin pelästyksissään, että puolustustoimi heiltä käy sangen huonosti, mutta kun kuudennen eli varaosaston torvensoittajat samassa etäämmältä torvillansa toitottavat, niin joutuvat he, luullen ryntääjäin sotajoukkoa viittä vertaa suuremmaksi kuin se on, niin kovin hämillensä, ett'eivät enää vastarintaa ollenkaan ajattelekkaan, vaan pötkivät pakoon mitä suinkin koivet kestävät. Poistaaksensa heistä viimeisetkin tähteet järjellistä ajattelukykyä, nostavat nyt meidän sotilaat, kaikki yht'aikaa, uudestaan raikkaan sotahuudon, jolloin toisen, kolmannen, neljännen ja kuudennen eli varaosaston miehet lähtevät kaikkialle vihollisia ajamaan takaa, mutta ensimäinen ja viides osasto jäävät varaväkenä tappelutantereelle. Jos yksityiset viholliset, taikka suuremmat joukkiot heistä heittävät aseensa maahan ja pyytävät armoa, niin on jokaisen kristityn sotilaan velvollisuus suostua tällaiseen pyyntöön, sillä minusta on se suurimman raakuuden tunnusmerkkinä pidettävä, jos joku paljaasta veren vuodattamisen himosta surmaa aseettomia ihmisiä. Jokaisen osaston päälliköt pitäkööt huolta siitä, etteivät heidän miehensä loukkaa kristillisyyden sääntöjä. Päälliköille tämä tällainen toimi ei ole helppo ja harvoin se täydellisesti onnistuu — sen tiedän hyvin kyllä omasta kokemuksestani, mutta omasta kokemuksestani tiedän myös, että kelpo ritarin on jälestäpäin hyvä olla tietäessään siinä parastansa koettaneensa!"