"Hieraniemen Paavo!" jupisi Arvo itseksensä ja hänen muotonsa synkistyi. Kääntyen Lyyliin sanoi hän: "Eikö Hieraniemen Paavo ollut yksi niistä, jotka kosivat sinua Kekrin juhlassa?"
"Kyllä! Kyllä hän oli kuin olikin yksi niistä ja käyttihekin aivan kuin olisi ollut haltioissaan", vastasi Lyyli ja rupesi taas ääneen nauramaan.
"Minkä vastauksen hänelle annoit?"
"En muista varmaan. Taisin sanoa, että jään vanhana piikana kuolemaani asti asumaan Liuksialaan. Sitte jälestäpäin ovat hänen kosiomiehensä käyneet Liuksialassa. Nuopa vasta olivat kunnian-arvoisia miehiä. Olisitpa kuullut mitä kaikkia kalleuksia he tarjosivat morsiuslunnaiksi ja olisitpa nähnyt heidän komeat hevosensa. Niin pulskia kavioilla käviöitä löytynee tuskin Hatanpään tallissakaan", vastasi Lyyli, voimatta hillitä iloisuuttansa.
"Toki löytynee. Sopii sinun itse käydä katsomassa. Entäs kosiomiehet — millä vastauksella he läksivät kotimatkalle?" Arvo oli silminnähtävästi kovin suutuksissaan. Hänen muuten lempeä äänensä kuului hänen tätä viime kysymystänsä tehdessään kolkolta.
"Muistaakseni vastasi enoni heille, ett'ei Liuksialan Lyyliä myydä niinkään halvasta hinnasta, vaan käski Hieraniemen Paavon kosiomiestensä keralla itse tulla Liuksialaan vieläkin kalliimpia lunnaita tarjoomaan."
"Onko hän käynyt siellä?"
"Ei vielä, mutta kyllä kai hän tulee. Vähästä ei hän luovu minusta."
Arvo vähän rauhoittui kuultuansa, ett'ei Hieraniemen Paavo vielä ollut käynyt Liuksialassa, mutta kuitenkin oli hän vieläkin niin suuttunut, että kiukuissaan puri hammasta.
Toinen luku.